Esko Hurme

TILA, RAKENNE JA KUVA

Tietoyhteiskunnan alueellinen maisema

Suomen Kuntaliitto 1995

SISÄLTÖ

Esipuhe

Tiivistelmä

Johdanto 1

1. Havahtuminen 3

2. Näkymätön kudos 4

3. Kaikki kulkee kaiken läpi 6

3.1 Ensimmäinen maisema: työ, verkot ja media 6

3.2 Toinen maisema: valtio, paikka ja kartta 10

3.3 Kolmas maisema: aika ja rakenne 15

4. Rajapinnat pinnan alla 18

5. Pinnallinen Suomi, kaksi pikakuvaa 21

5.1 Aluetutkija 21

5.2 Kunhan kaikki menisi hyvin 24

6. Osaajat kartalla 26

7. Tietoinfrastruktuuri, alueet ja verkot 29

7.1 Verkostotalous 31

7.2 Verkot ja käyttäjät 34

7.3 Näkökulma, rakenne ja alue 36

8. Aluskasvillisuus 39

8.1 Alueverkot 39

8.2 Matkalla maailmalle: Kauhajoen aluetietoverkko 41

8.3 Kirjastot ja internet 43

8.4 Terveydenhuolto 45

8.5 Päätöksenteko ja demokratia 46

8.6 Oppiminen 47

8.7 Asuinalueverkot 50

8.8 Etätyö ja tietotuvat 51

8.9 Front-officet 54

9. Minkälaista tietoyhteiskuntaa EU haluaa? 57

9.1 Politiikka ja rahastot 57

9.2 ERNACT 61

9.3 Forum 62

10. Mitä tanskalaiset ovat päättäneet haluta? 64

11. Mitä Suomi haluaa? 68

11.1 Suomen alue- ja rakennepolitiikan tavoiteohjelmat 68

11.1.1 Tavoite 2 -alueet 68

11.1.2 Tavoite 5b alueet 70

11.1.3 Tavoite 6 -alueet 72

11.1.4 Tavoite 3, Euroopan sosiaalirahasto 75

11.1.5 Tavoite 4 78

11.2 Suomen tietoyhteiskuntastrategia 78

11.3 Etätyön kehittäminen 83

12. Johtopäätökset ja suositukset 85

12.1 Alueet 85

12.2 Rasterit 86

12.3 Etäisyyskitkat 87

12.4 Merkkitavara 89

12.5 Kuvitteellinen perustuslaki 90

12.6 Kolme tehtäväkokonaisuutta 91

Lähteet

Liitteet

Esipuhe

Yhteiskunnallista keskustelua ovat viime vuosina leimanneet erityisesti julkisen hallinnon taloudelliset vaikeudet sekä maassa vallitseva suurtyöttömyys. Talousongelmat ja työttömyys ovat seurauksia tapahtuneesta kehityksestä, eivät syitä sellaisenaan. Yhteiskunnallisen kehityksen suuret muutosvoimat, kuten tuotantoteknologian muutokset ja sen vaikutukset yritystoimintaan, tietoyhteiskunnan esiinmarssi, ympäristöasioiden korostuminen, yleinen kansainvälistyminen sekä kehittyneissä maissa väestön ikääntyminen, ovat jääneet yhteiskunnallisessa keskustelussa taka-alalle.

Koetut vaikeudet ovat kuitenkin seurausta juuri edellä mainituista ja eräistä muista yhteiskunnallisista muutoksista, jotka muovaavat yhteiskuntaamme ja aiheuttavat merkittäviä kasvukipuja. Tuleva menestys perustuu hyvin pitkälle siihen kuinka hyvin toisaalta sopeudutaan muutokseen, kuinka hyvin voidaan kehityksen valtavirtoja hyödyntää ja jopa kehitykseen vaikuttaa. On päästävä saneerauksesta kehittämiseen.

Tällaiset tausta-ajatukset ovat vaikuttaneet käsillä olevan selvityksen tuottamiseen.

Tietoyhteiskunta ei ole mikään kertailmiö, vaan sanapari, jolla kuvataan erästä yhteiskunnalliseen kehitykseen keskeisesti vaikuttavaa, parhaillaan meneillä olevaa prosessia. Tietoyhteiskunnasta on laadittu lukuisia selvityksiä ja valtiovalta on laatinut omat strategiansa, joilla pyritään varmistamaan se, että Suomi pystyy osaltaan hyödyntämään uuden tekniikan mahdollisuudet. Myös kunnallishallinnossa on paljon tehty ja tehdään. Usein esitetty kysymys: mitkä ovat tietoyhteiskunnan alueelliset vaikutukset, on kuitenkin jäänyt selkeää vastausta vaille. Tietäen vastaamisen vaikeudet päätettiinkin tuottaa aluksi esiselvitys asiasta, jonka pohjalta voitaisiin varmemmin edetä. Näin siksi, että niin kuntien kuin maakuntien ja muiden kuntayhtymien kannalta tietoyhteiskunnan alueellisella ulottuvuudella on keskeinen painoarvo.

Nyt käsillä oleva Esko Hurmeen laatima raportti: "Tila, Rakenne ja Kuva, tietoyhteiskunnan alueellinen maisema", on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä selostus tietoyhteiskunnasta, ei yksin alueellisena ilmiönä, vaan myös kehitysprosessina itsessään. Raportin kirjoitustapa osaltaan tekee tietoyhteiskunnasta elävän, eräällä lailla luonnollisen ja arkipäiväisen kehitystapahtuman. Selvitys myös houkuttaa vastaväitteisiin ja kokeiluihin.

Esko Hurme ansaitsee tunnustuksen ja kiitokset hyvästä työstä. Kuntaliitossa merkittävimmin raportin syntyyn on vaikuttanut erityisasiantuntija Heikki Lunnas, jolle myös kiitokset.

Nyt valmistunut selvitys antaa jo sellaisenaan virikkeitä käytännön toimijoille. Kuntaliitto tulee järjestämään selvityksen perusteella yhden tai useampia seminaareja, joissa samalla pyritään selkeyttämään jatkotoimenpiteiden sisältö. Selvityksen ehdotukset antavat keskustelulle hyvän pohjan. Joka tapauksessa Kuntaliiton on pyrittävä tuottamaan yhä monipuolisempia ideoita käytännön arkeen. Samoin EU:n tarjoamat mahdollisuudet tulee myös käyttää hyväksi.

Juha Talvitie

Rakennepolitiikan päällikkö

Tiivistelmä

Tila, rakenne ja kuva -raportin tarkoituksena on antaa yleiskuva suomalaisen tietoyhteiskunnan tämänhetkisen kehitysvaiheen alueellisista piirteistä. Raportissa tarkastellaan tietoyhteiskunnan kehitystä sekä yleisenä kansallisvaltioiden rajat rikkovana että erityisenä suomalaisena ilmiönä. Tarkastelun pääpaino on erilaisissa aluetason sovelluksissa. Esityksessä ei sitouduta mihinkään täsmälliseen tietoyhteiskuntamääritelmään. Tietoyhteiskunta nähdään sekä aikaan ja paikkaan sidottuna tilana siihen liittyvine toimintoineen että infrastruktuurina ja toiminnallisena rakenteena.

Suomalaisen tietoyhteiskunnan katsotaan muotoutuvan samanaikaisesti sekä yleisistä rakenteellisista edellytyksistä että paikallisista ja alueellisista lähtökohdista kehittyvistä sovelluksista käsin. Erilaisten alueverkkojen ja paikallisten sovellusten katsotaan muodostavan yleistä ja globaalia sekä erityistä ja paikallista yhdistävän hyödyllisen ja tarkoituksenmukaisen välittäjämekanismin. Raportissa päädytään siihen johtopäätökseen, että erityisen suomalaisen tietoyhteiskunnan alueellisuutta koskevan karttamuotoisen kuvauksen tekeminen ei ilmiön ymmärtämisen kannalta ole tarkoituksenmukaista. Aluemääritykset rajaavat helposti ulos monia tärkeitä paikallisia tietoyhteiskuntakonseptiin liittyviä innovaatioita ja kehityspiirteitä Ne eivät myöskään ota tarpeeksi huomioon uuden ja vanhan toimintakulttuurin monia rinnakkaisuuksia ja päällekkäisyyksiä.

Esityksessä on myös tarkasteltu Euroopan unionin tietoyhteiskunta- ja rahoituspolitiikkaa sekä käyty esimerkinomaisesti läpi Tanskassa parhaillaan käynnissä olevan Info 2000 -tietoyhteiskuntaohjelman tavoitteita ja toimepide-ehdotuksia. Edelleen raportissa on lyhyesti arvioitu suomalaisen tietoyhteiskunnan kehittämisen tavoitteita sekä tarkasteltu Suomen EU-tavoiteohjelmia tietoyhteiskuntakehitykseen liittyviltä osin.

Selvityksessä ehdotetaan, että Suomen Kuntaliitto vahvistaisi asemaansa suomalaisen tietoyhteiskunnan aluerakenteiden tutkimuksen, kehittämisen, tietohuollon ja tukitoiminnan tärkeänä toimintayksikkönä. Samoin esitetään, että suomalaista tietoyhteiskuntaa alueellisesta näkökulmasta tarkasteleva tutkimus- ja kehittämistoiminta asetettaisiin yhdeksi Suomen Kuntaliiton lähiajan tutkimustoiminnan painopisteeksi. Raportissa suositellaan myös, että Suomen Kuntaliitto tukisi tietoyhteiskunnan kehittymistä koskevaa aluetason keskustelua ja olisi osaltaan käynnistämässä yhdessä maakuntien liittojen kanssa alaa koskevaa maakuntafoorumien sarjaa.

Raportti on esitutkimus ja se on laadittu Suomen Kuntaliiton rakennepolitiikan osaston toimeksiannosta. Raportin on kirjoittanut VTK, tutkija Esko Hurme.

Avainsanat: tietoyhteiskunta, alueellisuus, infrastruktuuri, verkottuminen, toimintakulttuuri.

Johdanto

Tietoyhteiskunnan ja sen alueellisuuden tarkastelu muistuttaa tulkkaamista. Peräkkäisin sanoin ja lausein on yritettävä tulkita jotakin sellaista, joka ei ilmiönä tahdo asettua siisteiksi käsitepinoiksi tai hierarkisiksi järjestyksiksi. Jotta voitaisiin ymmärtää tietoyhteiskunnan kehitystä, tarvitaan uusia käännöksiä aikaan ja paikkaan liittyvistä ilmiöistä

Työni yhdeksi - lähes koko tekstiä läpileikkaavaksi metaforaksi - olen valinnut kuvan. Alfred Hitchcockin "Takaikkunan" päähenkilö on sidottu siihen huoneeseen, josta hän maisemansa näkee. Kamera seuraa ikkunan takana olevia tapahtumia monissa kohdin sellaisesta kulmasta, jossa liukuma sisältä ulos ja ulkoa sisälle heijastaa katsojan ja tarkastelun kohteena olevien tapahtumien välisiä suhteita niitä korostaen, häivyttäen tai muuten tulkiten. Olen yrittänyt katsoa tietoyhteiskuntaa ja sen piirteitä sekä ulkoa, rakenteina ja prosesseina että sisältä, ihmisten tekoina ja toimintana.

Walter Benjamin kertoo siitä, miten erilaiseksi katsojan suhde katuvilinään muotoutuu silloin kun tarkkailupaikkana on kahvila, verrattuna siihen, että poimisi mielensä mukaan kuvasarjan tai vaikutelman allaan hyörivästä vilinästä oman kotinsa viidennen kerroksen ikkunasta. Lähellä oleva tarkkailija imeytyy helposti osaksi näkemäänsä, matkan päästä taas intensiteetti katoaa ja kuvista tulee "katselemisen taidetta". Olen - etäisyydenhallintatekniikkana - lähikuvissa antanut subjektiivisuuden imeytyä teksteihini - kauempaa napattuihin maisemiin on tarttunut objektiivisemman tuntuista tulkintaa.

Monet tekstissä käytetyt käsitteet ja ilmaisut eivät ole selvärajaisia, pikemminkin niitä voi pitää sumeina. Tästä minua on käsikirjoitusvaiheessa moitittu: "hyvä jos johdannossa myös kerrottaisiin, mitkä ovat tietoyhteiskunnan tunnusmerkkejä. Tekstissä on pientä ristiriitaa: jossakin sanotaan että tietoyhteiskunta on tila, jossakin että se on rakenne tai jotakin muuta. Minusta se on määrätynlainen yhteiskuntajärjestelmä jolla on koostumus (osia) ja rakenne ja jossa tapahtuu erilaisia prosesseja".

Tiedän, että on vaikea hyväksyä "todellisuuksia" koskevien esitystapojen sumeutta, ristiriitaisuutta ja moniselitteisyyttä. Jos lähtisin siitä perusolettamuksesta, että tietoyhteiskunta on tietynlainen yhteiskuntajärjestelmä, joka on parhaiten tai ymmärrettävimmin kuvattavissa rakenteena, osina ja prosesseina, ajautuisin ilmiön ymmärtämisen ja sitä koskevien tulkintojen kannalta kiusallisiin rajausongelmiin. Silloin häviäisivät näkyvistä ne ympäristöjen ja toimintojen ominaisuudet, joissa vanhan ja uuden samanaikaisuus, päällekkäisyys ja rinnakkaisuus ovat tietoyhteiskunnan nykykehitykselle leimaa antavia piirteitä. Esimerkiksi kartalle piirretyistä tietoyhteiskuntakuvista tulee väkisinkin suttuisia, eivätkä ne tavoita kaikkea sitä uutta ja jännittävää aluskasvillisuutta, joka jo on, muttei taivu kartalla kuvattavaksi. Ehkä ne eivät kauempaa katsoen vielä edes näy.

Tietoyhteiskunta on tässä raportissa nähty - näkökulmasta riippuen - tilana, rakenteena tai kuvana - suunnitelmina, päätöksinä, politiikkoina, tavoitteina tai taloudellisina optioina, mahdollisimman monen käyttöön tarkoitettuna työkalupakkina, pääsylippuna tai huvipuistona. Kaikkiin edellä mainittuihin heijastuspintoihin liittyy ilmiöitä ja prosesseja, jotka ovat tavalla tai toisella sekä todellisia että erilaisten kuvitelmien ja sepitteiden läpitunkemia. Joidenkin ilmiöiden kiinnittäminen aikaan ja paikkaan on onnistunut lähes vaivatta, kun taas toisten sitominen ymmärrettäviksi osiksi eri todellisuuksia on vaatinut kiertoteitä, erilaisia käännösoperaatioita ja kuvattavien ilmiöiden muovailemista kertomusten asuun.

Olen tulkinnut suomalaisen tietoyhteiskunnan kehitystä erilaisina kuvina ja kertomuksina niistä lukemattomista erilaisista toiminnoista ja mekanismeista , joiden avulla ihmiset ja organisaatiot luovat, hakevat ja muokkaavat suhdettaan monin tavoin paljonkin aiemmasta poikkeaviin teknisiin, kulttuurisiin ja toiminnallisiin edellytyksiin ja voimavaroihin. Kun tarkastelun kohteena on jotakin juuri nyt ilmassa olevaa, uutta - tai ei-ainakaan-helposti täsmäkielelle tarttuvaa, olen sen - turhaa jarruttelematta - antanut heijastua myös kielelliseen ilmaisuuni.

Teksti on kirjoitettu Hampurissa, raportin kansi ja grafiikka ovat vaimoni Tiina Hurmeen käsialaa.

1. Havahtuminen

Oikean mittakaavan löytäminen on vaikeaa. Jos yrittää nähdä paljon, kuva on suttuinen ja vain suurin häly kuuluu. Jos taas menee kyykkyyn, näyttää kanervaa kasvavan kaikkialla. Kun kääntää kielensä lainausten ja 'aukotta todennettavissa olevan' vaihteelle, karkaa se, jolla ei ole nimeä ja jota ei kukaan vielä ole huomannut puristaa muotoonsa. Voidakseen nähdä lähelle, ja ymmärtää näkemänsä, on tiedettävä mihin mikäkin liittyy. Kun haluaa ymmärtää onko jokin, jota näkee tärkeää, on tiedettävä paljonko sitä minkä näkee on. Tästä syystä on päätettävä miten kuvata sitä, jota tietää olevan olemassa, mutta jonka yleisyydestä ei itse tarkkaan tiedä. Voidakseen sanoa mitä jokin tarkoittaa, on osattava sitoa näkemänsä kiinni siihen minkä joku muu on jo nähnyt.

Tapani Nurmio ja Aarne Ruokanen aloittavat Suomea ja mahdollisia maailmoja käsittelevän skenaariokirjansa Russel L. Ackoffin osuvalla sitaatilla, jonka mukaan uusi maailma ei tunne alkamishetkeä, "se tulee esiin, pieninä hitusina ja palasina, jotka liittyvät toisiinsa, aluksi herättäen tietoisuuden, että jotakin perustavaa laatua on tapahtumassa" (Ruokanen ja Nurmio 1995, 23). Tietoyhteiskunnaksi kutsuttu tila on myös rakentunut, ja rakentuu palasittain ja vähitellen. Samalla se muotoutuu alueellisesti eri tavoin ja eri painotuksin ja ulottaa vaikutuksensa eri ihmisryhmien toimintoihin eri vahvuudella ja nopeudella. Tietoyhteiskunnan vaikutusten arviointi on ytimiltään tunnistamis- ja rajaamiskysymys. On monin osin myös vaikea puhua vaikutuksista niiden kausaalisessa mielessä - pikemminkin on kyse prosessien tunnistamisesta ja näennäisesti toisiinsa liittymättömien tai löyhästi toisiinsa sidoksissa olevien ilmiöiden yhteisvaikutusten tarkastelusta, prosessien kehityksen arvioinnista ja ennakoinnista.

Alueelliselta kannalta kyse on erilaisten tietoyhteiskunnan rakenteiden solmukohtien ja noodien sitoutumisesta fyysisiin aluerakenteisiin ja näiden ilmiöiden aluekomponenttien suhteesta ihmisten ja organisaatioiden toimintapiireihin. Aluepoliittinen näkökulma tässä yhteydessä korostaa hallinnollis-poliittisten tavoitteiden - suunnittelun ja hallinnon - merkitystä tietoyhteiskuntaan liittyvän ilmiöjoukon tarkastelussa. Keskeisiä tietoyhteiskunnan kehittymisen edellytystekijöitä ovat ainakin geo- ja demografiatekijät sekä fyysinen infrastruktuuri, erilaiset yritysrationaliteetit, tietotekniikka, sovellutukset ja verkkoinfrastruktuuri sekä yritys-, organisaatio-, hallintokulttuurit, poliittinen tahdonmuodostus ja päätöksentekomekanismit, tietoyhteskuntakonseptin sisällä olevien rakenteiden omaksumis- ja käyttökulttuurit ja lopulta myös se mielikuvanmuodostus, joka alaa eri tasoilla koskee.

2. Näkymätön kudos

Teollinen vallankumous ja yhteiskunnan modernisaatio olivat ilmiöitä, jotka oli mahdollista tunnistaa ja nähdä. Kuka tahansa saattoi vielä 1950-1960-luvuilla nopealla yleissilmäyksellä päätellä, miten pitkälle mikin paikkakunta oli 'kehittynyt'. Asfalttitiet, uudet sillat ja teollisesti tuotetut asuin- ja tehdasrakennukset kertoivat, että asuminen oli mukavampaa, liikkuminen helpompaa ja toimeentulo varmempaa kuin entisinä aikoina. Suomi oli vielä hahmotettavissa selkein käsittein: jos asui maalaiskunnassa, oli maalta ja sai leipänsä maa- ja metsätaloudesta, kävi puukoulua ja moni istui vielä puuseessäkin. Jos taas oli kauppalasta, oli jo vähän päässyt kehityksen makuun. Lohjalla käytiin uutta Harjun koulua, asuttiin Aravassa ja luokkatovereiden isät olivat viilareita, työnjohtajia, kauppiaita, kultaseppiä ja rakennusurakoitsijoita. Koko Suomi oli täynnä suurta ikäluokkaa, joka keräsi kahvipakkausten autonkuvia ja imi maailmankuvansa Pikku Jättiläisestä.

Suomen nuorin kaupunki oli Lahti. Lahti-seuran vuonna 1949 julkaisemassa ruskeansävyisessä kuvakirjassa uudenaikaistuminen heijastaa sotien jälkeisen ajan kehitysoptimismia - uljaan linjavaunuaseman puistossa kasvaa palmuja ja kaupungin pääkadut ovat kestopäällystettyjä, rautatie-asemallekin johtaa oikein tunnelikäytävä. Radiomasto nosti kaupungin kansallisesti merkittäväksi symboliksi - Suomi puhui, soitti, lauloi ja urheili Lahden kautta.

Tämä tunnistettavuus alkoi murtua suuren muuton jälkeen 1960- ja 70-luvulla, eikä 1990-luvun Suomessa enää taajamaa katsellessa voi läheskään aina päätellä ollaanko maalla vai kaupungissa. Vielä vaikeampaa on pikaisesti fyysisistä merkeistä tulkita paikkakunnan asemaa tietoteknisen vallankumouksen kehitysasteikolla. Mitä paitsi tunnistaminen riippuu aina tunnistajasta ja siitä mitä haluaa nähdä.

Vasili Grossmanin romaanin "Kaikki virtaa" päähenkilö Ivan Grigorjevits palaa kolmenkymmenen pakkotyövuoden jälkeen ( joskus 1960-luvulla) silloiseen Leningradiin ja näkee kaupungissa "jotakin mitä hän ei ollut nähnyt aikaisemmin; (---) hän näki edessään kirpputoreja, miliisiasemia, passitoimistoja, kaljapaikkoja, työhönottotoimistoja, ilmoituksia työvoiman pestaamisesta, sairaaloita, kauttakulkumatkustajien odotushuoneita ... Kun taas teatterimainosten, filharmonioiden, antikvaaristen kirjakauppojen, stadionien, luentosalien, lukusalien ja näyttelyhallien maailma oli kadonnut häneltä (---) (Grossman 1991, 68). Grossmanin huomioon siitä, että "kroonisesti sairaalle kaupungeissa on pelkkiä apteekkeja ja sairaaloita, klinikoita ja työterveysasemia" on helppo yhtyä. Vaikeampaa on tulkita näkemäänsä silloin kun hakee 'alueellisia tietoinfrastruktuurivahvuuksia'. Pulma on kahtalainen.

Ensimmäinen ongelma liittyy kriteerien valintaan - kuvaako esimerkiksi erilaisten tietokonelaitteiden alueellinen jakauma tietoyhteiskunnan leviämistä ja voidaanko sitä karttaesitystä, joka tällä perusteella jossakin kai on laadittu, pitää yhtenä kuvana suomalaisesta tietoyhteiskunnasta? Ovatko siis pankkiautomaatit ja kassapäätteet myös osa tietoyhteiskuntaa? Nehän muodostavat infrastruktuuriverkkoja, laukaisevat liikkeelle sellaisia tapahtumaketjuja, joiden seurausvaikutukset tuntuvat eri viiveillä valtakunnan joka kolkassa. Pankkien tietojärjestelmien alueellinen kattavuus ja niiden mahdollistama toimintojen samanaikaisuus heiluttelee osaltaan valuuttamme arvoa, pörssikursseja, korkotasoa jne; kauppojen kassapäätteiden tapahtumat sysäävät liikkeelle mittavia tuotanto- ja logistiikkatapahtumia. Järjellinen tulkinta on nähdäkseni se, että rakenteet ovat osa sitä, jota tietoyhteiskunnaksi kutsutaan. Sen sijaan eivät kaikki ne ihmiset, jotka erilaisia atk-laitteita käyttävät, ole välttämättä tietotyöläisiä tai osaavia ammattilaisia. Itse asiassa suurin osa päivittäin tietokoneiden kanssa tekemisissä olevista ihmisistä toimii erilaisissa palveluammateissa.

Toinen tunnistamispulma liittyy tietoyhteiskunnan ilmiöitä koskevien tulkintojen merkityksiin. Onko esimerkiksi se, että tietotekniikalla ja - laajasti ottaen - tietoinfrastruktuurilla sekä erityisesti erilaisilla tietoverkoilla on keskeinen rooli tietoyhteiskuntakonseptissa johtanut siihen, että näkökulmarajaus vääntää kuvaa vinoon. Voiko käydä niin, että tavaratuotannon prosessi- ja logistiikkarakenteet heilahtavat tietoyhteiskunnan veturitoimintoja (esim. atk-, suunnittelu-, ohjelmointi- ja verkkonfrastruktuuritoimintoja) vaikeammin tunnistettavina (siis tarkastelukehikon rakenteesta johtuen) - kuvan marginaaliin? Miten paljon tietoyhteiskunta näkyy alan ihmisten teksteissä ja puheissa intentioiden läpi? Milloin siitä, johon pyritään, rupeaa tulemaan osa sitä, jonka jo kuvitellaan olevan?

Tekniikkaan liittyvä arvomaailma heijastaa selvästi valistuksen suuren projektin ihanteita - tekniikka kehittyy kaiken aikaa yhä nopeammin ja tarjoaa jatkuvasti uusia keinoja erilaisten ongelmien ratkaisemiseen. Tekniikkakeskustelu, erityisesti tietoyhteiskunnan veturitoimintojen osalta, muistuttaa luonteeltaan suhtautumistamme uutisiin: ne vanhenevat nopeasti, ja koska niiden päälle keräytyy jatkuvasti uusia, ne syöpyvät yhä nopeammin joksikin joka oli, ja jolla näyttää olevan nykyhetkessä enää vähän merkitystä. Kiihtyvä vauhti siilaa esiin - myös teknisten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden kentällä - erilaista uutuusaatelia, julkkuja ja starlettejä. Samalla se nostaa esiin sellaisia ilmiöitä, joihin monet myyttiset rakenteet heijastuvat. Esimerkiksi Oliver Marchart (ks. Marchart 1995, 76) pitää maailmanlaajuista verkkostruktuuria uutena mantereena, jonka valloituksen myyttirakenteet toistavat aikoinaan tuntemattomien mantereiden, kuten Kiinan, Lännen ja Australian valloitusmyyttejä. Cyburbian valloituksen ja taisteluiden rintamilla Gibsonin cyberpunkit (Gibsonin kirjalliset sankarit) ovat kobareita (cowboys) ja anarkistit hakkereita. Moni internet-veteraani kokee nykypäivinä olevansa inkkari kamasaksojen vyöryessä nettilöiden vapaille preerioille. Tietoyhteiskuntaa koskevan tiedon tulkinta on ytimiään myöden edellä luonnosteltujen ongelmien peitossa.

3. Kaikki kulkee kaiken läpi

3.1 Ensimmäinen maisema: työ, verkot ja media

Tietoinfrastruktuurin kehittyminen on osa sekä toimintaympäristömuutosten edellytyksiä että näiden muutosten seurausvaikutuksia. Tästä syystä tietoyhteiskunnan ilmiöitä on hankala käsitellä kausaalisina syy-seuraus-ketjuina. Tekninen tietoinfrastruktuuri on joissakin tapauksissa seurausta lisääntyneistä, ja uusista kommunikaatiotarpeista, toisissa tapauksissa taas viestintä hakeutuu jo oleviin kanaviin, poikii uusia yhteystarpeita jne. Osa infrastruktuurista rakennettiin aikanaan suljetuksi järjestelmäksi vain tietyntyyppistä toimintaa tukemaan, osa taas oli alunalkaen luonteeltaan täysin tai suhteellisen avointa ja periaatteessa kaikille käyttäjille tarkoitettua.

Tällä hetkellä meneillään oleva erilaisten järjestelmien liittyminen toisiinsa tekee tietoinfrastruktuurin kehityksen aiempaa läpinäkymättömämmäksi - infrastruktuuri kasvaa hyvin monissa paikoissa ikäänkuin orgaanisesti ja muotoutuu (suunnilleen samojen perusprinsiippien mukaisesti) ilmiasultaan kirjavaksi. Prosessi muistuttaa evoluution omaista kehitystä. Kasvua leimaa ylemmänasteisten rakenteiden tunkeutuminen aluskasvillisuuden sekaan ja toisaalta paikallisen rakenteen tarttuminen kiinni metatason struktuureihin.

Tietoyhteiskunta tuo mukanaan siihen asetettujen toiveiden ohella myös erilaisia uhkia, kapeikkoja ja ongelmia. Yhteiskunnan laaja-alainen kaksinapaistuminen mukana olijoihin ja pudokkaisiin on uhkista seurausvaikutuksiltaan ehkä kattavin. Muurahaispesistä ja mehiläisten kennoista haetut paralleelit kuuluivat foordistisen, pitkälle viedyn työjaon ja massayhteiskuntakonseptin horrorvisioihin. Viisikymmenluvun alussa Kurt Vonnegut Jr. julkaisi fiktiivisen kuvitelmansa työnjaon, automaation ja know-hown yhteisöllisistä seurauksista (Sähköpiano 1981). Hänen aloituksensa on upea: "Ilmium, New York, jakaantuu kolmeen osaan. Luoteessa ovat johtajat ja insinöörit ja virkamiehet ja muutamia ammatti-ihmisiä; koillisessa ovat koneet ; ja etelässä, Iroquis-joen takana, on alue joka kansan suussa tunnetaan Kotikontuna; siellä asuvat miltei kaikki ihmiset. Vaikka Iroquis-joen yli johtava silta räjäytettäisiin dynamiitilla ilmaan, harvat päivittäisistä toiminnoista häiriintyisivät. Kummallakaan puolella ei ole monia sellaisia, joilla sillan ylittämiseen olisi muita syitä kuin uteliaisuus" (emt 9).

Tietoyhteiskunnan näennäisen monimuotoisuuden taakse kätkeytyy Vonnegutin fyysisinä esiintuomia jakoja ja raja-aitoja, ne eivät paljaalla silmällä vain helposti näy. Ensinnäkin työn muutoksiin liittyy erilaisia syvälle käypiä muutoksia ja myös uhkia. Näitä ovat työn projektistuminen, individualisoituminen, atomisoituminen ja niihin liittyvät työsuhde- ja sosiaaliturvakysymykset sekä laaja tietotaidottomien pudokasongelma. Ne liittyvät siihen toimintaympäristön muutokseen, jota leimaavat globaalin kilpailun kiristyminen, kansainvälisen työnjaon restrukturaatio sekä tieto- ja viestintäteknologian voimakas kehitys. Jälkiteollisessa tietoyhteiskunnassa nämä makromuutokset ilmenevät bisnesprosessien uudelleenjärjestelyinä, samanaikaisina keskittymisenä ja desentralisoitumisena, kiihtyvänä toimintojen ulkoistamisena, hierarkioiden madaltumisena ja päätösvallan anonymisoitumisena, yritysten verkostumisena, alati muuttuvina johtamismuoteina (TQM jne.) ja uusien työvoiman käyttömuotojen yleistymisenä.

Suomalaisen tietoyhteiskunnan muotoutumiseen liittyvät ongelmat eivät käsittääkseni ole ytimiltään teknisiä, eivät edes taloudellisia. Tietoinfrastruktuurin vähäisyys, laiteongelmat, puutteelliset tai huonosti toimiviksi koetut sovellukset, eri järjestelmien heikko yhteensopivuus tai käyttöliittymävaikeudet ovat kaikki luonteeltaan sellaisia ongelmia, joihin on löydettävissä - varsin lyhyelläkin tähtäimellä - tekniset ratkaisut, uskoisin jopa kohtuuhintaan. Sen selvittäminen missä määrin tämän tyyppisiä pullonkauloja kaikkkiaan on ja miten ne alueellisesti sijoittuvat, keitä käyttäjäryhmiä ne erityisesti koskevat ja mitä todellisia hyötyjä tämän, lähinnä teknisen tietoinfrastruktuurin kehittämisellä voitaisiin saavuttaa, on periaatteessa julkisen sektorin tehtävä.

(Mitä erilaisimpien asioiden tuputtaminen julkisen sektorin tehtäväksi on toisaalta jäänne ja - kai painolastikin pysähtyneisyyden ajoilta. Julkisen vallan ja elinkeinoelämän suhteita ei voida enää katsella niiden silmälasien läpi, joiden hionta perustui siihen taittovirheeseen, jonka mukaan kilpailuehdot määrittyvät sopimuksin suurimman silloisen kauppakumppanimme kanssa, eikä valtiota voi enää huutaa apuun silloin kun kumisaapaskauppa ei kotimarkkinoilla vedä.)

Silti osa tästä (valtionapuunhuutamispolitiikka) rationaliteetista pitää edelleen paikkansa: jos kerran julkisen vallan (ja samalla kaikkien suomalaisten) etu on saada nykyinen joukkotyöttömyys vähenemään uusia työtehtäviä luomalla ja jos (ja kun) sen yhtenä edellytystekijänä on nimenomaan tietoinfrastruktuurin kehittäminen niin miksi syytää valtava osa resursseista pääosin työttömyyden hallinnointiin?

Teoksessaan "Uusi työn yhteiskunta" Antti Kasvio esittää, että "nykyisenkaltaisesta passiiviseen ylläpitämiseen tähtäävästä työttömyysturvasta voitaisiin siirtyä kansalaisten aktiiviseen sosiaaliseen työllistämiseen. Toisin sanoen osallistuminen hyödylliseen toimintaan tai työmarkkinavalmiuksien kehittämiseen tulisi pääsääntöisesti asettaa yhteiskunnan maksaman työttömyysturvan saannin ehdoksi. Osallistumisen muodot tulisi suunnitella siten, että ne avaisivat kanavia sekä koulutukseen että uusien kilpailukykyisten työpaikkojen synnyttämiseen"(Kasvio 1994, 265).

"Suomi tietoyhteiskunnaksi" -strategia ja maaseutupolitiikan neuvottelukunnan toimesta laadittu "Etätyön kehittämisohjelma" korostavat osaltaan julkisen sektorin roolia tietoinfrastruktuurin luomisessa, uudenlaisen työkulttuurin omaksumisessa ja toimintakulttuurin uudistamisessa. Uusien työtilaisuuksien luominen ja pk-yritysten aseman parantaminen ovat niitä keinoja, joilla eteenpäin pyritään. Mutta mitä tehdä niille - pääosin - kulttuurisille rakenteille, jotka (kuten kalalle, veden lailla) määrittävät ja vaikuttavat koko siihen toimintatapaan, jossa niin yksityiset kuin julkisetkin organisaatiot (ja niissä työskentelevät ihmiset) joutuvat toimimaan? Ja miten suhtaudutaan niihin tiloihin, yhteisöihin ja arvomaailmoihin, joita leimaa pysyvä ansiotyön puute?

Suomalaista työkulttuuria on pidetty joustavana ja eurooppalaisittain kehittyneenä, erityisesti työlainsäädännön osalta. Näin ei ehkä kaikilta osin kuitenkaan ole. "1980-luvulla nopeasti kansainvälistyneiden suomalaisten yritysten toiminnasta saatujen kokemusten perusteella" (---) näyttää siltä, "että myös Euroopassa - ja jopa latinalaisten kulttuurien alueella - on totuttu tekemään töitä joissakin suhteissa ehkä jopa enemmän ja tehokkaammin kuin meillä" (Kasvio 1994, 133). Suomen 1990-luvun lama seurauksineen on pakottanut monet työttömiksi joutuneet tai kokonaan uudella tavalla - esim. yrittäjänä - ansiotyönsä järjestäneet sopeutumaan (tavalla tai toisella) siihen kulttuuriseen ristiriitaan, joka vallitsee teollisen vallankumouksen läpimurron ajoista lähtien läntisissä teollisuusmaissa vallinneen "palkansaajamentaliteetin" ja itsenäistä päätöksentekoa ja aktiivisuutta korostavan "yrittäjyysmentaliteetin" välillä. Palkansaajamentaliteetillehan on tunnusomaista ajatus, "että yhteiskunnan asiana on järjestää kansalaisilleen työtä, samoin kuin odotus, että kun me menemme töihin, joku suunnittelee ja organisoi työt puolestamme" (Kasvio 1994, 134). Yrittäjämentaliteetti edellyttää voimakasta, ikäänkuin luterilaisen moraalin läpitunkemaa sitoutumista työhön.

Monelle yrittäjälle firma on elämäntehtävä. Eräs kiintoisa havainto, joka on saatu tutkittaessa ylempiä toimihenkilöitä: työhön sitoutuminen ei välttämättä edellytä sitoutumista ja lojaliteettia eri organisaatioita (työn- tai toimeksiantajia) kohtaan. Jos tämä pitää laajemmin paikkansa ja yleistyy sen luomat näköalat ovat mielenkiintoisia. Voidaan esimerkiksi ajatella, että on syntymässä sellainen työntekoon liittyvä kulttuurikoodeksi, joka korostaa pyrkimystä työnteon organisoinnin, käytössä olevien työvälineiden, työn suorituspaikan, jatko- ja täydennyskoulutuksen sekä erilaisten työntekoon liittyvien tukipalvelujen optimaaliseen kombinaatioon kunkin työntekijän elämäntilanteen ja arvomaailman puitteissa. Tämä johtaa siihen, että yhä useammat (osaavat (tieto)ammattilaiset) eivät pyrikään enää pysyviin työsuhteisiin, vaan asettavat etusijalle sen, että saavat tehdä haluamiaan töitä elämäntilanteensa ja arvomaailmansa kannalta mahdollisimman 'hyvissä' olosuhteissa toimeksiannon kerrallaan.

Tämmöinen kulttuurinen työnteon muoto vastaa hyvin sitä työn organisoinnin mallia, johon esimerkiksi monet ns. tietoyhteiskunnan kehittymisen kannalta tärkeät yritykset pyrkivät. Pitkälle vietynä edellä kuvatun kaltainen kehitys vahvistaa sekä niitä tietoyhteiskunnan piirteitä, jotka siilaavat esiin hyvin toimeentulevien alueita että niitä piirteitä, jotka ovat omiaan vahvistamaan uusien hierarkioiden kehittymistä sosiaalisen kentän yläpäässä. Esimerkiksi Suomen liittyminen EU:n jäseneksi on luomassa osasta liike-elämän ja julkisen hallinnon yläkerrostumaa eräänlaista euroenklaavia. Tämä eksklusiivi ja pikkuhiljaa kasvava joukko ei hae enää resonanssiaan Suomesta millään, omalta kannaltaan relevantilla tasolla, vaan heidän toimintansa pohjalla oleva arvomaailma, muodit, elämäntapa ja kulutus hakevat viitteensä aina siitä maasta, kulttuurista ja kielestä, josta herkullisimmat referenssit ovat poimittavissa. Tällä kaikella on tietenkin markkina-arvonsa. Erilaiset "trendsetterit" välittävät elämäntavallaan kulttuurisia arvoja ja ovat puolestaan luomassa imua uudenlaisten työhön ja elämäntapaan liittyvien arvostusten omaksumiselle.

Sosiaaliset ja kulttuuriset etäisyydet yhteiskunnan eri kerrostumien välillä ovat määrittymässä uudelleen, samalla kun myös määritysten perusteina olevat mittarit ovat muuttumassa. Reaalimaailmassa etäisyydet kasvavat. Erilaisissa virtuaaliyhteisöissä taas etäisyyksiä, tiloja ja kenttäasemia mitataan aivan toisin, kuin aikanaan sosiologian opiskelijoille opetettiin. Virtuaalitodellisuudet antavat reaalimaailman ihmisille mahdollisuudet leikata, liimata, pukea ja riisua itseään aina tilanteiden mukaan. Saavutettu asema on mahdollista deletä kertaheitolla, vaihtaa yhteisöä ja aloittaa uudelleen alusta. Mitä paitsi voi olla samaan aikaan sekä herttajätkä, jokka tai ristiakka.

Siitä huolimatta, että kehittynyt tietoinfrastruktuuri voi johtaa alueellisen tasapainon kannalta myönteisiin seurauksiin - se saattaa johtaa sekä kansallisesti että kansainvälisesti segregoituviin aluejakoihin (uusi kansainvälinen työnjako, laajamittainen brain drain, sweatshopvyöhykkeet, työnteon kultahammasrannikot jne.).

Euroopan alueellisen kehityksen valtavirta on edelleen keskittyminen ja alueellinen segregaatio, sosiaalinen valtavirta ekskluusio ja erilaisten sosiaalisten ja kulttuuristen enklaavien ja sisäryhmien kasvun voimistuminen. Samaan aikaan ihmisten mahdollisuudet - taaskin periaatteessa - kommunikoida toistensa kanssa kasvavat - sähköpostit, bulletin boardit ja monipuoliset puhelinpalvelut ovat yhä useamman ulottuvilla, aiempaa helpommin ja halvemmalla. Miljoonat internetin käyttäjät käyvät vuorokaudet läpeensä ruuduillaan keskustelua mitä mielikuvituksellisimmista aiheista. Näyttäisi siltä kuin oikeus itsensä ilmaisemiseen ja (puoli)julkiseen mielipiteenmuodostukseen olisi kasvanut - ja antanut samalla myös sytykettä poliittiseen elämän ja perus- (lähi-?)demokratian syventämiseen. Internet-viestien lähettäminen Ahtisaarelle, Clintonille, Kohlille, kansanedustajalle, kaupunginjohtajalle tai pankinjohtajalle saattaa johtaa siihen (mikäli se erilaisille esikuntien geitkiippereille sopii), että järkevä, kohtuullinen ja oikeudenmukainen ehdotus kipuaa osaksi julkista keskustelua, ohjautuu poliittiseen päätöksentekoon ja tulee aikaa myöden toteutetuksi. Saattaa olla myös niin, että keskustelu tietoverkoissa fragmentoituu ja laajetessaan silmikoituu yhä näkymättömämmäksi ja haalistuu illuusioksi vaikuttamisesta ja osallistumisesta. Mitä pienempiin yksiköihin valta jakautuu sitä helpompaa on yhä harvempien strategisten resurssien haltijoiden käyttää valtaa omien (ja taustaryhmiensä) tavoitteiden toteuttamiseksi.

Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää siltä, että lehdistö seuraa kiinnostuksella tietoverkoissa käytäviä keskusteluja. Verkot erilaisine palveluineen ovat samalla muuttumassa omaksi mediakseen perinteisten lehdistön, radion ja teeveen rinnalle. Tietoverkkojen etu (toistaiseksi) muihin medioihin nähden on niiden vuorovaikutteisuus, suhteellisen suuri avoimuus ja tietynlainen kontrolloimattomuus. Tulevaisuuden työnjako interaktiivisen teeveen ja tietoverkkojen välillä sekä niiden suhde avoimuuteen, poikkeavuuksien ja kritiikin sietoon sekä kontolliin, tulee todennäköisesti myös olemaan se jako, joka kanavoi ja ohjaa tulevaisuudessa yhä enemmin myös vallankäytön ja demokratian käytänteitä.

Internetin alkuaikoja miettiessäni tulee jotenkin mieleen vertaus rahanvaihtajista herran temppelissä. Internet oli vielä 1990-luvun alussa nykyiseen nähden aika neitseellinen, ainakaan ennen vanhaan siellä ei kauppaa käyty. Vaan nyt taitaa olla tekeminen semmoisen jeesuksen löytämisessä, joka vetää kamasaksojen töpselit seinästä. Asiastahan on lopultakin turha moralisoida. Pulmaksi verkkokaupanteko käy silloin kun siellä liikkuva raha, tai oikeastaan lähes ykkösen todennäköisyydellä rahaksi muutettavissa oleva tieto, joutuu hukkateille. Silloin voi käydä niin, että yhdeksän taalaa maksava palvelu tai tuote maksaakin (ellei huomaa sulkea luottokorttitiliään) yhdeksänsataa. Verkkojen tietoturva on sekä raha- että tietosuojakysymys. Mitä enemmin verkoissa liikkuu sellaisia tietoja, joissa henkilön nimi, sosiaaliturvatunnus, osoite ja ammatti (henkilöiden terveydentilaa, taloudellista asemaa yms. koskevista tiedoista puhumattakaan) ovat siepattavissa ja liitettävissä toisiinsa, sen vakavampi ongelmasta muodostuu. Verkoissa liikkuu joka tapauksessa päivä päivältä enemmin tietoa, myös henkilötietoa, siellä käydään joka hetki kauppaa (huomenna luultavasti vilkkaammin kuin tänään), ja tarjotaanpa siellä semmoistakin silmänruokaa, joka mediapoliisien mielestä saattaa vietellä kaidan tien kulkijoita vaihtamaan kaistaa.

Tietoverkkopohjaisen multimedian ja teeveen välillä on toistaiseksi selvä ero - verkot ovat interaktiivisia, teevee ei. Tilanne on kuitenkin muuttumassa ja mediat ovat lähentymässä toisiaan. Jos tietoverkot ovat voittopuolisesti vahvistamassa kansalaisten keskusteluvapautta ja oikeutta ilmaista oma mielipiteensä, on teevee useissa Euroopan maissa mediana keskittymässä muutaman suuren konsernin omistukseen: Silvio Berlusconin Fininvest, Luxemburgin CLT, Rupert Murdoch News Corporation, Ranskan Canal Plus, Johan Rupert sekä saksalaiset Bertelsman ja Leo Kirch kontrolloivat Viacomin ja Time Warnerin ohella olohuoneitamme. Jos vuotuisen satellittiteevee-mainonnan volyymin arvellaan kehittyvän nykyisestä 19 miljardista dollarista 23,4 miljardiin dollariin vuonna 2000 niin sitäkin paremmaksi bisnekseksi asiantuntijat arvelevat maksuteeveen (Jakobs 1995, 35). Kanavat kai jäävät vähitellen historiaan ja uuden polven telkat tarjoavat kanavien määrän asemasta erilaisia näyteikkunoita, joista jokainen voi ostaa haluamiaan ohjelmia tai ohjelmapaketteja. Yhtenä visiona on myös ohjelmistojen ja kanavien määrän mukauttaminen kuvan laadun mukaan primetimen digitaalitasoisista ohjelmista muiden vuorokauden aikojen vaatimattomamman kuvanlaadun laajaan ohjelmakirjoon.

3.2 Toinen maisema: valtio, paikka ja kartta

Tietoyhteiskuntaan siirtyminen on luonteeltaan integratiivinen prosessi. Se sitoo yhteen eri toimintatasoilla paikkoja, alueita, seutuja, maita ja maanosia. Euroopan integraatio on vauhdittunut maanosassamme lähinnä 1990-luvulla tapahtuneiden poliittisten mullistusten seurauksena. Suomen poliittinen ja taloudellinen asema Euroopassa on myös oleellisesti muuttunut tänä aikana. Erityisesti taloudellisen yhdentymisen myötä kansallisvaltiot ovat instituutioina menettäneet hallitsevaa asemaansa ja merkitystään, monikansalliset yritykset ja tuotanto-organisaatioiden sijoittuminen useiden kansallisvaltioiden alueille on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei minkään integraatioprosessissa mukana olevan maan oma talous ole edes sitä vertaa riippumaton muiden valtioiden taloudesta ja monenlaisista makrotaloudellisista ilmiöistä kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Eri tasoiset keskinäiset kansainväliset yhteistyö-, kilpailu- ja riippuvuussuhteet kulkevat valtiollisten rajojen ohi ja yli. Samanaikaisesti ne kuitenkin solmiutuvat (myös fyysisesti) yhteen joissakin paikoissa ja alueilla, ehkä pitäisikin puhua monikansallisten yritysten sijasta monialueellisista yrityksistä.

Kansainvälistyvän kehityksen yhtenä särmänä on alueellisuuteen sitoutuvan toiminta-ajatuksen voimistuminen. Ainakin Euroopassa on nähtävissä (ehkä myös vastareaktiona) jonkinlainen alueellisen subjektin korostumisen ja 'alhaalta-ylös' -ideologian renessanssi. Yhä useammat kansallisvaltioiden kulttuurisesti tai etnisesti omaleimaiset alueet hamuavat aiempaa suurempaa ja valtakeskuksista riippumattomampaa taloudellista, poliittista ja kulttuurista merkitystä aina selkeään separatistiseen liikehdintään saakka (Katalonia Espanjassa, Baijeri Saksassa, Skoone Ruotsissa jne). EU:n piirissä alueellisuuden korostuminen on selvästi näkynyt mm. unionin aluepolitiikkaan varatun budjettiosuuden kasvuna, eri alueellisten lobbien toiminnan aktivoitumisena ja ennen kaikkea aktiivisena infrastruktuuripolitiikkana.

Eivät kansallisvaltiot suinkaan mihinkään kuitenkaan häviä, valtio ja yritykset tarvitsevat toisiaan "Valtio kaipaa kipeästi suuryrityksiä, koska ne luovat sellaisia sijoituksia, jotka jauhavat aineellista vaurautta ja suovat siten valtiolle ja puolueille oikeutuksen kansalaisten silmissä" (Ilmonen 1994, 44). Ylikansalliset yritykset tuskin taas olisivat päätyneet asemaansa ilman valtion ja valtioiden välisten yhteistyöjärjestelmien tukea. Ilmosen mukaan asiantilaan on useitakin syitä. "Suuryritykset tarvitsevat ensiksikin poliittisilta ja institutionaalisilta oloiltaan sekä myös hinta-, ennen kaikkea palkkasuhteiltaan vakaita toimintaympäristöjä. Ne ovat pitkävaikutteisen investointitoiminnan kannattavuuden edellytyksiä, joiden joukossa poliittisten olojen ja instituutioiden vakaus on pitkällä ajalla esimerkiksi työvoimakustannuksia tärkeämpi. Toinen tekijä on se, että vaikka suuryritys pystyisikin kuolettamaan omat teolliset ja rakennusinvestointinsa, se ei kykene kattamaan kustannuksia, jotka aiheutuvat näiden panostusten vaatimista sijoituksista jakelujärjestelmiin ja infrastruktuuriin" (emt. 44-45). Viimemainittu peruste tuo tietoliikenteen ja ylipäätään tietoinfrastruktuurin erääksi keskeiseksi julkisen hallinnon keinoksi luotaessa taloudellisen toimeliaisuuden edellytyksiä integraation kehittymisen myötä.

Kun tarkastelee tietoyhteiskunnan kehitystä koskevaa kirjoittelua ei voi olla havaitsematta sitä, että yleiseen aluelliseen tasapainoon, maaseudun elinvoimaisuuteen ja alueiden yleisen merkittävyyden kasvuun kiinnitetään huomiota monissa teksteissä usein vain juhlapuheenomaisesti, ikäänkuin tämä toimintataso olisi mukana jonkinlaisena jakojäännöksenä tai puskurina kahden vahvasti esillä olevan ilmiöjoukon välissä. Ehdoton kirjoittelun pääpaino liittyy yhtäältä Suomen asemaan kansainvälisessä integraatiossa - suhteessa Venäjään, Baltiaan, pohjoismaiseen yhteistyöhön, Euroopan unioniin tai maailmankauppaan yleensä, ja toisaalta tämän kentän yksittäisiin aktoreihin - yrityksiin, organisaatioihin tai yksittäisiin kansalaisiin, jotka sijaitsevat jossakin - 'paikkariippumattomina', siis periaatteessa missä tahansa.

Jokainen ihminenhän on paikkaan sidottu. Tai vähän täsmällisemmin sanottuna: jokainen on melko tarkkaan määriteltävissä olevassa paikassa joka päivä silloin kun kello lyö kuusi. Aina hän jossakin on, kotona, työpaikalla, matkalla tai saunassa. Sama sääntö päti vielä vuosisadan alkupuoliskolla tavaratuotannon suhteen, tavarat tehtiin jossakin nimeltä mainitussa paikassa, puukot Kauhavalla ja saappaat Nokialla. Maa tuottaa porkkanoita ja metsää edelleen jossakin, jonka ainakin maajussi tai metsänomistaja osaa kartalta näyttää, ja jossa kuka tahansa kartanlukutaitoinen voi käydä katsomassa miten hyötykasvusto jaksaa.

Paikkasääntö pitää kutinsa myös ihmisyhteisöjen suhteen, ainakin suurin piirtein: meillä on naapurimme ja lapsilla koulukaverinsa, asumme jossakin paikassa, jolla sääntöjen mukaan on osoite ja sen edessä postinumero, sama kuin muullakin kulmakunnan väellä. Paikkasäännön tulkinta on kuitenkin vaikeutunut pitkin kuluvaa vuosisataamme. Atomaariset hiukkaset kun ovat sekä aaltoa että materiaa. Kun määrittelee toisen ominaisuuden niin toinen karkaa, ja päinvastoin. Mikään ei lopultakaan näytä olevan paikallaan. Se, miltä asia näyttää riippuu siitä mitä kukakin katsoo, näkijä ja kohde muodostavat yhdessä vuorovaikutteisen kokonaisuuden. Paikkasääntö on siis kiinni siitä, kuka tai mikä paikan määrittää (tästä ks. esim. Schulman 1990, 29-30). Useimpien ihmisten mielestä tämmöinen pohdinta on turhaa suun pieksäntää, paikka on paikka, eikä se siitä muutu, vaikka miten tahkoaisi. Silti paikka on monen mielestä kovinkin epämääräinen asia.

Etätyöapostolit puhuvat paikkariippumattomasta toimintakulttuurista. Siinä paikka määritellään negaation kautta, ikäänkuin kieltämällä, lähtemällä siitä, että tässä nyt on paikka, älä välitä siitä, ole vapaa. Vitsi on tietenkin siinä, että puhutaan kulttuurista, se on se, ei hän. Tuotannon kanssa on sama juttu - niin pitkälle kun ihminen oli pääasiassa erilaisten tarvekalujen tekijä, tuotteen syntypaikka määrittyi suurin piirtein paikkasääntöä noudatellen. Kun tarvekalujen tekemisestä tuli teollista ja vähitellen jälkiteollista tuotantoa, menetti paikkamääre paikkansa. Tuotanto-organisaatio on jotakin semmoista, joka voi sijaita monessa paikassa samaan aikaan. Voihan se myös olla sijaitsematta missään kovin erityisesti, esimerkiksi vero-, työvoima- tai juridisista syistä. Organisaatiot elävät periaatteessa paikkasäännöstä riippumatta. Samoin tätä nykyä tuotteet. Tai tarkemmin sanoen - tuotteet elävät paikkasäännön alla sen mukaan, mikä markkinointirationaliteettien kannalta hyödyllistä on. Kiinassa tehtyjen farmaripöksyjen persuuksissa on luettava Made in USA, kun taas Yhdysvalloissa tehdyissä halpasvetareissa on luettava Made in Taiwan. Kokis taas on Kokista, oli se sitten tehty Hanoissa tai Sao Paulossa.

Yhteisötkin ovat sellainen sosiaalinen ilmiö, joka on menettämässä paikkansa. Ennen oli selvää, että käytiin kansakoulua lähimpänä kotia olevassa koulussa, myöhemmin koulupiirijakojen mukaan siitä tuli pakko. 1980-luvulta lähtien lähikoulut eivät enää kelvanneetkaan - jokin muu kuin koulumatkan lyhyys tai piirisääntö määritteli sen mistä koulusta seitsenvuotias helsinkiläislapsi itsensä syyskuun ensimmäisenä löysi. Kapakassakin käytiin kotinurkilla, futista pelattiin kylän tai kaupunginosan jengissä ja kaverit asuivat suurin piirtein naapurissa.

Yhteisönmuodostuksessakin paikkasääntö on viime vuosikymmeninä menettänyt merkitystään, ja nykyään jokin muu jäsentää paikkaa paremmin sen mihin yhteisöihin kuulutaan tai halutaan kuulua. Yhä enemmin on yhteisöjä, joissa paikka on mukana enää viitteenomaisesti. Tämmöisiä ovat kaikki nämä virtuaalisen nimellä kulkevat yhteisökasaumat.

Paikkasäännön kieli tai metafora on kartta. Jos paikka määrittelisi tietoyhteiskunnan rationaliteetit ja käsitemäärittely olisi aukoton, olisi tietoyhteiskunnan alueellistuminen kuvattavissa tietoyhteiskuntakäsitteen sisään määrittyvien ilmiöiden sijainteina kartalla. Kai tietoyhteiskunta olisi aika pitkälle jäännöksettä kartalle siirrettävissä palleroina, makkaroina, pisteinä, yhdisteviivoina, virtaussymboleina jne. Tämmöisen kartan lukeminen lukemattomine merkintöineen olisi kai ainakin maallikolle tuskallisen hankalaa, mutta kuvan siitä saisi ja näin - määritelmän mukaan - me tietäisimme miltä suomalainen tietoyhteiskunta näyttää.

Ei tavara- ja palvelutuotanto, eivät organisaatiot, eivätkä myöskään yhteisöt, ikävä kyllä, tottele paikkasääntöä. Tai eivät ikäänkuin taivu tajuttaviksi vain paikkasääntöä tulkiten. Tätä pulmaa on yritetty ratkaista, ihmisinä kun olemme paikkaan sidottuja ja karttakieli kun on yksi 'luonnollisista' kielistämme, kääntämällä. Suuret projektiokiistat (syntaksi) ovat takanapäin ja mittakaavojenkin (murteet) kanssa tulemme nykyisin hyvin juttuun, mutta semmoiset kartat, joiden kieli on tavanomaisia - esim. fyysiseen todellisuuteen tai toimintojen suhteisiin sitoutuneita - esitystapoja mutkikkaampi, ovat käännöksinä hankalia tajuta. Oikeastaan ne karttoina ovat tulleet kielensä rajoille.

Uusien kielten pulmista muistan aika hyvin itse yhden. Kouluopin mukaan tekstiä luettiin, sarjakuvien lukemista koulussa ei opetettu, joten se oli opittava itse. Siitä tuli lukemiskatsomista - toista ei ollut ilman toista, kumpikin piti hahmottaa samanaikaisesti. Nyt näitä tekemislukemiskatsomiskuuntelemis -hybridejä on tullut lisää, itseasiassa internet on niitä täynnä. Vähän samalla tavoin kuin lukemiselle käy kartalle. Niistäkin tulee hybridejä ja hybriditkin kuvaavat jollakin tavoin sitä mitä ajamme takaa, rajoja voidaan venyttää ja kieltä semiootistaa, mutta ehkä käy niin, että sen minkä hybridi sisällössä voittaa sen se powerissa häviää. Tai jos sen sanoisi näin: kaikki ei tykkää hummerista.

Karttahybridit ovat lähellä mielikuvia. Meillä kai on enemmin tai vähemmin ns. todellisuuteen, oikeastaan todellisuuksiin, sitoutuneita mielikuvia siitä mitä kaikkea tietoyhteiskunta on. Osa mielikuvista on kollektiivisia ja yleisiä, osa taas yhteisö- tai kenttämääritteisiä. Ja osa mielikuvista ei viittaa kuin muihin mielikuviin, johonkin, jolla on tai ei ole tekoa ns. todellisuuden tai todellisuuksien kanssa.

Kaikissa mielikuvissamme fyysinen, taloudellinen, tekninen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen muodostavat (myös 'ei-todellisuuspohjaisen' aineksen kanssa) erilaisia mixejä. Ja kaikissa mielikuvissamme tietoyhteiskuntakuva on joillakin sitein kiinni siinä toimintaympäristössä, jossa juuri 'minä' toimin ja siinä viiteapparaatissa, jonka reproduktioprossessin kunkinhetkinen 'minä' on. Todellisuudet voivat jäsentyä esimerkiksi seuraavannäköisinä tiloina:

-space of flows (esim. insinöörin todellisuuskuva),

-space of places (esim. paikallisen romantikon todellisuuskuva),

-cyber- ja hyperspace,

jossa cyber viittaa räjahtäneeseen, eri puolilla samanaikaisesti sykkivään todellisuuteen, joka on tavoitettavissa sähkoisten verkkojen avulla ja hyper taas (kulttuurisesti) samankaltaisina eri puolille kopioituviin tiloihin (esim. kansainväliset lentokentät, kauppakeskukset, valuuttabaarit jne) (Schulman 1995).

Voi se myös jäsentyä seuraavina:

-space of ascribed (Intian kastittomien todellisuuskuva)

-space of socio-cultural passwords (pakolaisten maailmankuva)

-space of signs called letters (lukutaidottomien todellisuuskuva).

Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta edellä esitetty toinenkin mielikuvarypäs liittyy tietoyhteiskuntaan, vähintäänkin kiellon ja huonon omantunnon kautta: kaikillahan tulisi olla pääsy siihen mitä ihmiskunnan yhteisiin saavutuksiin tulee.

Tietoyhteiskuntaan liittyvät ilmiöt avaavat helposti portit erilaiselle taivastelulle ja sormenheristykselle. Kun kyseessä on keskeisiltä osiltaan myös kulttuurinen muutos niin keskustelun erilaiset geitkiipperit ovat halunneet paaluttaa kentän omien käsitejärjestelmiensä semioottisin jäljin. Hintikkaa siteeratakseni: postmodernistit (eräs etabloitunut mielikuvien portinvartijakoulukunta) "eivät ole kasvaneet postmodernissa sämpläyksen, roolipelien, hip-hop-kulttuurin, modeemien ja pikakelauksen kansoittamassa ympäristössä, vaan lähestyvät tietotekniikkaa ja sen kerrannaisvaikutuksia aiemmissa yhteiskuntatiloissa muodostetuilla teorioilla ja käsitemalleilla" (Hintikka 1993, 56). Pulma vain on siinä, ettei kukaan oikein tahdo päästä sormenheristyksestä eroon - rajasi sitten reviirinsä minkämerkkisellä filosofialla hyvänsä.

Kartalla todellisuuksia voi yrittää kuvata vain muistaen, että vaara uhkaa kahtaalla: siinä, että kartta voi antaa vain osamielikuvia ja siinä, että kartan 'yli' ei pääse, se kieltää näkemästä ja pakottaa oman kielensä rationaliteetteihin. Ei hybridikuvaakaan ole, ei ainakaan yhteistä ja yhteisesti hyväksyttävää, ei edes kentän sisällä. Esimerkiksi Torsti Kivistö joutuu nostamaan kädet pystyyn: "Suomen aluerakenteen tulevaisuuteen liittyy paljon ristiriitaisuutta, epävarmuutta ja aikaisempaa kehitystä ajatellen kokonaan uusia tekijöitä. Tällaisia kysymyksiä ovat mm. keskittyminen/hajautuminen, tietoyhteiskunnan haasteet, kestävän kehityksen aluerakenteen ominaisuudet, Suomen itärajan takaisten alueiden kehitys, Baltian vyöhykkeen (Baltic Rim) kehitys, Euroopan integraatiokehityksen vaikutus aluerakenteeseen sekä maakuntien kehitys. Myös eri liikennemuotojen uuden tasapainon hakeminen edellyttää hyvää ja perusteltua kokonaiskuvaa alueellisen maankäytön kehittymisestä. (---) Voidaan siis todeta, ettei tarvittavaa kokonaiskuvaa tavoiteltavasta kestävän kehityksen tietoyhteiskunnan aluerakenteesta maassamme ole" (Kivistö, T. 1995, 59, lihavoinnit kirj.).

Fyysistä koskevan kuvan kapeus tietoyhteiskuntakonseptin metsästyksessä on tuonut erilaiset lähestymistavat kentälle. Se mikä ei näy, on noussut keskiöön. Tai oikeastaan se, joka näkyy vain heijasteina monen peilin kautta.

Kulttuurintutkijat tuskailivat kymmenisen vuotta sitten kaiken euroistumista, kansainvälistymistä ja yleisen kaupallistumisen myötä armottomasti etenevää paikalliskulttuurien omaleimaisuuden häviämistä. Pelot eivät näytä toteutuneen, ja paikalliskulttuureita pidetään nykyään lähes tutkimattomana osana 'uusia mantereita', ei niin, ettei niitä tunnettaisi, vaan niin, ettei niitä ole tulkittu uusien lähestymistapojen konteksteissa. Klassisen antropolgian kolonialismipainotteinen kuva primitiivisistä kulttuureista ei rekonstruoitunut kulttuurien sisäisen merkityksenannon pohjalta, ei se myöskään antanut subjekteille suunvuoroa. Myöhemmät antropologiat ovat lukeneet vanhat tekstit uudestaan ja subjektit ovat, ääneen päästyään, kirjoittaneet kokonaan uudet tekstinsä.

Merkityksenannon väljennykset sietävät aiempaa paremmin objekti/subjekti -keskustelua, sellaista, jossa taivalkoskelaistakin kuunnellaan muuna kuin kummajaisena. Paljolti tätä ns. uutta on välittänyt se, jota tietoyhteiskunnaksi kutsutaan. Berliinissä pidettiin elokuulla 1995 kulttuurintutkijoiden kansainvälinen konferenssi, siellä "puhuttiin paljon 'uusista maantieteistä', joilla kait tarkoitettiin fyysisessä todellisuudessa etäisyyskitkan pienenemisen vaikutuksia sekä sosiaalisissa todellisuuksissa

a) pelikenttää ja menettelytapoja kansainvalisessa taloudessa,

b) erilaisia kulttuurisia palkkeja ja filttereitä, jotka houkuttelevat, edistävat tai jarruttavat kansainvälistä vuorovaikutusta (Schulman 1995).

Näiden uusien (maan)tieteitten tehtävänä on kääntää tietoyhteiskuntia koskevat tekstit ja (mieli)kuvat erilaisten tiedonintressien kielille. Tietoyhteiskunnan maailmanlaajuisesti tunnetuin metafora - tiedon valtatie - lähti liikkeelle Yhdysvalloista - ei ihme, jenkkien yksi tunnetuimmista myyteistähän on tie, Route 66. Tietoyhteiskunta on matka, road to nowhere. Nyt tulee tienkääntäjä ja sanoo: on se myös now here.

3.3 Kolmas maisema: aika ja rakenne

Alunperin ajattelin, että tietoyhteiskunta on ikäänkuin 'ylhäältä', rakenteista, valokaapeleista ja 'jossakin' sijaitsevista tietokoneista arki- työ ja aluemaisemaamme levittyvä verkko, orgaani tai kudos. Samanaikaisesti se kasvaa 'alhaalta', kun me, toimivina subjekteina teemme verkkoon reikiä, takerrumme siihen kiinni-kiinni ja väännämme sen palvelemaan itseämme.

Kirjoitin "samanaikaisesti". Tietoyhteiskunta on mielikuvana kiinni tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Jyrki Kiiskinen kirjoittaa Yliopisto-lehdessä julkaistussa artikkelissa siitä miten kello tahdistaa tajuntaamme (Kiiskinen 1995, 16). Kiiskisen aikajutun mukaan aikatahdistus on välttämätöntä, jotta ylipäätään mikään mihin olemme tottuneet voi toimia. Maailmankellon joutuminen epäkuntoon lamauttaa liikenteen, finanssit ja informaation kulun. "Elektroninen katedraalimme" kaatuu, mikäli nykyisenkaltainen, lineaarinen ja matemaattinen ajan määrittämissopimus puretaan.

Tietoyhteiskuntamme on ytimiltään aikarakenne. Paradoksaalisesti se pyrkii antamaan käyttäjilleen oikeuksia määrittää itse aikansa. Voin ihan itse (voinko todella?) päättää milloin vastaan sähköpostiin ja milloin annan kännykän levätä. Silti tietoyhteiskuntaan liittyvät perusolettamukset lähtevät samanaikaisuudesta ja reaaliajasta. Kaikki elektronisen viestinnän viiveet ihmetyttävät, ei se, että tieto kulkee reaaliajassa. Arkikokemuksen mukaan mennyt ja tuleva aika kiinnittyvät nykyhetkeen, 'nyt' kasvaa ja saa merkityksensä siitä, että se liittyy menneeseen ja on samalla osa sitä, joka on tulossa, tulollaan, tulee.

Tietoyhteiskuntakonseptille mennyt on mennyttä, vanhaa, nopeasti liukenevaa. Tietoyhteiskunta kasvattaa itseään tämän hetken ja tulevan väliin, tulevaisuus kasvaa meidän suuntaamme ja me tulevaisuuden. Ja suuntahan on aina 'eteenpäin'. Kiiskisen sanoin: "Mukana kajastava onnen maa - josta muuten yhtä lailla Jeesus, Marx kuin teknologiaprofeetatkin puhuvat - lähestyy kiihtyvällä vauhdilla, mutta karkaa aina hiukan kauemmas. Siksi tulevaisuus on tehokas iskusana. (---) Sen sijaan tiimalasilla mitattuna tulevaisuus ei ole yhtä käyttökelpoinen käsite. Tiimalasin aika (koneellisen aikanaan verrattuna kirj. huom.) on kumuloituvaa ja monikerroksista, aineellista. Menneisyys on aina nykyhetkessä läsnä. Se toistuu kun hiekka virtaa kaulan lävitse yhä uudestaan ja on muodostamassa uutta nykyhetkeä" (emt. 17). Näin ajateltuna tietoyhteiskunta kasvaa tavallaan ylhäältä, järjestelmä -ja rakennetasolta alas, ja samalla alue-, paikallis- ja yksittäisten toimijoiden tasolta alhaalta ylös (konstruoi omat tartuntaelimensä ja ottaa rakenteisiin kiinni) -samalla kun se maisemana rakentuu kaiken aikaa nykyisen ja tulevan väliin.

Tietoyhteiskuntaa on vaikea erottaa vain alueellisena tai yleisenä, valtakunnallisena tai maailmanlaajuisena ilmiönä. Webin sisältö, ruudut ovat paljolti myös paikallista, itse webbi taas rakenteena globaali. Raja esimerkiksi Kuntaliiton kellarissa olevan palvelinkoneen ja internetin välillä on epämääräinen; asiantuntijankin on ruudulta vaikea sanoa missä jokin organisaatio loppuu ja internet alkaa. Tietoyhteiskunnan 'todellisuus' on ruudulla ja niissä tiedoissa ja mielikuvissa, jotka itse kukin käsityksikseen konstruoi.

Tulevaisuusimu johti itseni (en huomannut milloin ja miten se alkoi) kirjoittamaan siitä, joka on tulollaan, siitä kaikesta, joka aiotaan tehdä. Näyttää olevan vaikea pitäytyä siinä joka jo on, koska se vaikuttaa lattealta, semmoiselta, jonka kaikki jo tietävät ja tietäjinä arvioivat jo kuluneeksi. Näyttää siltä, että tietoyhteiskunta pyrkii representoitumaan kuvana joka on uuden ja tulevan välissä. Hätkähdin törmätessäni paperiröykkiöistä esiin siilautuneeseen kopionippuun. Se oli itselleni uusi, webistä peräisin oleva paperi EU:n IRIS-aloitteesta - Inter-regional Information Society Initiative. Katsoin päivämäärää 28.3.1995 (nyt on syyskuun puoliväli 1995). Pistin paperin takaisin pinoon ja ajattelin kai automaattisesti - puoli vuottta vanhaa kamaa, sen käyttäminen vaatisi kai uuden, ajantasaisen koosteen tekemistä.

On hyvin todennäköistä, että historiantutkijat ovat parhaita käsittelemään sitä tietoyhteiskuntanäkökulmaa, joka kuvaa nykyhetkeä - sitä mikä (lähdekritiikin kestävästi) on. Lähes kaikki kirjoittelu ja tutkimus imeytyy, vaivihkaa, itse ilmiön ohjaamana, tulevaisuuskalvon tuntumaan, oikeuttamaan tai kritisoimaan nykyhetkeä ja tulevaa ennusteiden, suunnitelmien, tavoitteiden ja pyrkimysten tarinoihin tukeutuen. Rekonstruoimme nykyhetken ja tulevaisuuden rakoa erilaisten tulevaisuutta koskevien intentioiden valossa. Moni profeetta näkee tämän hetken tietoyhteiskunnan rakentumiseen liittyvät tekniset ja organisatoriset ongelmat tulevaisuussilmälasien läpi. Kuvaa taittaa todellisuudenkaltainen kuvajainen, kaksoiskuva, jossa nykyinen ja tuleva asettuvat syvyyssuunnassa yhteen, tulevaisuutta koskevan kuvan ollessa etualalla.

4. Rajapinnat pinnan alla

Tietoverkolla on totuttu Suomessa tarkoittamaan kahdentyyppisiä verkkoja. Ensinnäkin ne ovat verkkoja, jotka välittävät tietoliikennettä kiinteillä kaapeleilla lähiverkoissa tai valtakunnallisissa (puhelin)verkoissa. Tällöin viitataan verkon fyysiseen rakenteeseen päätelaitteineen ja kaapeleineen ja verkosta voidaan myös käyttää nimitystä lähiverkko. Toiseksi tietoverkolla viitataan fyysisen verkon ja siinä tarjottavien palvelujen (VAN, Value Added Network) kokonaisuuteen. Periaatteessa lähiverkot ovat suljettuja ja tietoverkot avoimia, mutta vain periaatteessa.

Julkisen hallinnon tietohallinnon neuvottelukunnan (JUHTA) raportissa (Juhta 1994) on tiivistetty hyvin parin viime vuosikymmen kehityslinjat atk:n kehityksen ja tietoliikennearkkitehtuurin suhteen. Raportin mukaan 1960- ja 70-luvun keskustietokonearkkitehtuuri koostui ajan mittapuiden mukaan tehokkaasta suorittimesta, joka vastasi lähes kaikista tietojenkäsittelyn toiminnoista. Tietoliikenne oli periaattessa inhimillisen käyttäjän ja sovelluksen välistä liikennöintiä. Yksinkertainen käyttäjäliitäntä oli hajautettu suhteellisen hitaiden yhteyksien avulla. Yhteydet olivat pääasiassa kiinteitä, mutta puhelinyhteyksiä hyväksikäyttävät modeemit alkoivat hiljalleen yleistyä. 1980-luku oli henkilökohtaisen tietokoneen aikaa, jossa tietojenkäsittely oli paikallista. Suuremmissa yksiköissä strategiset sovellukset olivat edelleen keskuskoneilla. Vuosikymmenen loppupuolella lähiverkot alkoivat yleistyä paikallisissa resurssinjakotehtävissä. Yhteystekniikkana oli edelleen kiinteät yhteydet ja modeemi pääteyhteyksissä. Suuria verkkoja tehtiin myös pakettiverkkojen varaan. 1990-luku oli lähiverkkojen kulta-aikaa. Down-sizing eli suurkoneille tehtyjen strategisten sovellusten siirtäminen lähiverkoissa toimiviksi, hajautetuiksi sovelluksiksi oli hyvin yleistä. Datasiirrossa painopiste siirtyi lähiverkkojen liittämisen suuntaan, jossa tyypillisesti käytettiin reitittimiä. Reitittimet tai sillat liitettiin aluksi kiinteillä yhteyksillä, mutta myöhemmin myös frame relayn (lähiverkkojen liittämispalvelu, esim. useiden loogisten yhteyksien siirtäminen yhdellä fyysisellä yhteydellä) avulla. Edulliset valintaiset yhteydet, mm. ISDN, mahdollistavat nykyään entistä pienempien toimipisteiden liittämisen reititinverkkoon. Vuosikymmenen loppupuoliskolla tulee langaton datasiirto yleistymään sekä etäyhteyksissä että lähiverkoissa" (emt. 12-14).

2000-luvun alkua tulee leimaamaan mm. atm-verkkotekniikan mahdollistama integraatio. "Ennen oli tiukasti eroteltu toisistaan laajaverkot (WAN, Wide Area Network) ja lähiverkot (LAN, Local Area Network). Nyt näitä paikallisia verkkoja liitetään yhteen erilaisten laajaverkkotekniikoiden avulla ja muodostetaan erilaisia maailmanlaajuisia verkkoja (GAN, Global Area Network)". Dataliitäntöjen nopeus kasvaa, yleistyy ja tulee koteihin, virtuaaliset lähiverkot yleistyvät ja "niiden avulla voidaan liittää samaan työryhmään laitteita, jotka ovat eri puolilla maata tai maapalloa" (emt. 11-12). Työprosessien kannalta katsottuna on samantekevää onko kyseessä lähiverkko vai jokin maapallon laajuinen verkko. Multimedian kehittyminen korostaa edelleen tätä integroitumista: em. tekninen kehitys ja vuorovaikutteisuusominaisuudet tv- ja videokuvan siirrossa johtanevat vähitellen vanhan tv:n ja videonauhurin korvaavien multimediahybridien muodostumiseen. Langattoman viestinnän, integroitumisen ja multimedian merkitystä korostetaan useissa muissakin 1990-luvulla tehdyissä viestintätekniikan kehitystä käsittelevissä raporteissa (ks. mm. Tikas-projektin raportit 1995).

Teknisten rakenteiden osalta tietoyhteiskunnan kehittymiselle ei sinänsä ole vakavia esteitä. Erilaisten suurkoneiden yhteenliittyminä monet laajat palveluverkot ovat teknisinä rakennelmina siinä määrin kehittyneitä, etteivät ne muodosta pullonkaulaa. Sama pätee päätelaitteiden suhteen - mikrotietokoneiden ja niihin liitettyjen oheislaitteiden tekniikka ei sekään ole tekninen este tietoyhteiskuntakonseptin kehittä/ymiselle. Pulmat liittyvät rajapintoihin, käyttöliittymiin.

Tekniset rajapinnat rakentuvat pääosin niistä standardeista ja käyttöjärjestelmä- sekä sovellusmäärityksistä, jotka, ikäänkuin semioottisina järjestelminä, määrittelevät oman maailmansa rajat. Mikäli yhteisiä leikkauspintoja tai tulkkipalveluja ei ole, ei myöskään keskinäinen kommunikointi onnistu. Lähes yksinkertaisin tekninen rajapinta on pistoke ja seinärasia. Mikäli näiden välinen kommunikointi ei onnistu, on tarvittavan tulkin nimi adapteri.

Standardit ovat lähes aina valtakysymys. EU:ssa hyväksyttiin vasta vuosi, pari sitten se tosiasia, että markkinavoimat on - esimerkiksi teknisten standardien määrittelyssä - toisinaan vahvempi osapuoli kuin eurobyrokratia. Euro-isdn on tekninen rajapinta, samalla se on myös infrastruktuuripolitiikkaa, kaupallinen potentiaali ja yksittäisten käyttäjien kannalta pääsylippu. Rajapinta on siis myös pääsylippu ja näin ollen ytimiltään valtaa, käytännössä kauppaa.

Takavuosina internetin pääsylippu oli kiinni siitä, oliko oikeutettu jonkin yliopiston (keskus)tietokoneen käyttöön. Käyttöoikeudet eivät olleet kaupan. Nyt pääsylippuja internettiin myyvät lähinnä teleoperaattorit. Internetpääsylipun rajapinta on raha, mutta siihen liittyy myös se miten päästä sinne, minne lippu oikeuttaa ja miten käyttäytyä kun pääsee sisälle.

Tavallisesti käyttöliittymällä viitataan ihmisen ja koneen rajapintaan - siihen miten niiden keskinäinen kommunikaatio tapahtuu. Sosiaaliset ja kulttuuriset rajapinnat liittyvät niihin yhteisöllis-kulttuurisesti määrittyneisiin passwordeihin, etiketteihin, kirjoittamattomiin sääntöihin ja murteisiin sekä monenlaisiin sisä- vs, ulkoryhmäjakoihin, joiden kanssa pääsylipun hankkineet joutuvat tekemisiin sekä tietoyhteiskuntateattereihin pyrkiessään että siellä eri rooleissa ollessaan. Yksittäisen ihmisen kannalta on usein kiusallisempaa ja pitkän päälle myös fataalimpaa se, että vaikka saisi pääsylippuun tarvittavat rahat irti jostakin niin siitä huolimatta joko lippu ei portsareille kelpaa, vaatteet on väärät tai jengi katsoo nenän varttaan lipunhaltijan pellolle. Virtuaalimaailman sosiaaliset säännöt on helppo tehdä reaalimaailmaa paljon kireämmiksi myös siitä syystä, että ihmisten turpiinräimiminen käy ruudulla selvästi hygieenisemmin kuin porttikongissa tai kylänraitilla.

5. Pinnallinen Suomi, kolme pikakuvaa

Valtakunnan liikenneinfrastruktuuri on luonnon muovaamien vesistöreittien ohella muotoutunut aikaa myöden pääosin teollisuuden vienti- ja tuotantoyritysten tarpeiden mukaan. Pääasiassa paperi- ja metalliteollisuusklusterit ovat elintarviketuotannon ja -jalostuksen ohella vaikuttaneet voimakkaimmin Suomen nykyisen fyysisen infrastruktuurin muotoutumiseen. Tällä hetkellä voitaneen sanoa, että Suomen fyysinen infrastruktuuri on joitakin merkittäviä hankkeita lukuunottamatta valmiiksi rakennettu. Merkittävimmät uuden fyysisen infrastruktuurin rakentamistarpeet liittyvät niihin integraatioprosesseihin, jotka kytkeytyvät Suomen asemaan EU:n sisäisessä - sekä EU:n ja Venäjän sekä Baltian maiden keskinäisessä taloudellisessa ja poliittisessa integraatiossa. Tärkeimpiä näistä lienevät nopean junayhteyden rakentaminen Pietariin sekä uudet suursatamahankkeet.

5.1 Aluetutkija

1990-luvun laman seurauksena - tai siitä huolimatta - suomalaisen aluerakenteen keskittymistrendi näyttää jatkuvan lyhyttä viime vuosikymmenien vastakaupungistumisaaltoa lukuunottamatta edelleen. Perttu Vartiainen puhuu eurooppalaisen uuskaupungistumisen aallon ulottumisesta Suomeen. Kaikkiaanhan Suomen yhdyskuntarakenne on kansainvälisesti ottaen hajanainen ja pirstoutunut. Suomessa on pitkällä tähtäimellä tapahtunut samanaikaisesti sekä alueellista keskittymistä että alueellista hajautumista, mutta valtavirtana kumminkin näyttää olevan vahvojen seutujen vahvistuminen ja taloudelliselta potentiaaliltaan heikompien alueiden ristiriitainen tai stagnoituva kehitys. Vahvinta kaupungistuminen, oikeastaan metropolistuminen, on Helsingin seudulla. Kasvu on vahvaa myös yliopistokaupungeissa, siis samoilla alueilla, jotka hyötyivät kasvuvuosien muuttoliikkeestä (Vartiainen, lainaus Taavitsainen 1995, 14 mukaan). Esimerkiksi 1980-luvun loppupuolen noususuhdanteessa pääkaupunkiseutu imi n. 80% työpaikkojen nettokasvusta, kun samaan aikaan työpaikkojen määrä muualla maassa väheni (Virkkala 1992, 37). Suomen teollisilla aluekeskuksilla menee huonosti ja niiden väestökehitys on kielteinen. Ainoana poikkeuksena on Vartiaisen "Suomen ainoaksi tietoteknisen kasvun alueeksi" nimittämä Salon seutu. Maakuntakeskuksista Mikkeli, Kajaani ja Seinäjoki ovat vaikeuksissa ja väestö vähenee myös useista teollisista pikkukaupungeista ja kaupunkiseutujen ulkopuolisista kunnista. Poikkeuksia toki on. Kehityskuvaa leimaakin mosaiikkimaisuus: kehittyviä ja taantuvia seutuja on samojen maakuntien alueilla eikä enää voida puhua yksiselitteisesti esimerkiksi rikkaasta etelästä ja köyhästä pohjoisesta. Muuttoliike on suuntautunut 1990-luvulla lähinnä varsinaisiin kaupunkeihin - ei niinkään enää niiden naapurikuntiin, kuten vielä vuosikymmen sitten.

Vartianen poimii esiin Suomen aluekehityksestä seuraavia erityispiirteitä, merkkejä ja ilmiöitä :

• "Helsingin asema Suomen kansainvälistymisen keskuksena ja talouden moottorina on kiistaton, mutta kasautuvan rikkauden ja köyhyyden ongelmat saattavat viedä pääkaupungin kriisiin.

• Pääkaupunkiseutuun liittyvät Tampereelle ja Salon kautta Turun suuntaan ulottuvat kasvuvyöhykkeet. Salon seutu on Suomen ainoa tietoteknisen kasvun keskus.

• Tampere ja Turku kykenevät ehkä kansainvälistymään, mutta niiden menestyminen kaupunkiseutujen kovenevassa kilpailussa on epävarmaa.

• Lappeenrannan-Imatran seutu on hyvä esimerkki aluekehityksen mosaiikkimaisuudesta. Kasvavan Lappeenrannan rinnalla Imatra on ollut pitkään maamme leimallisin väestökadosta kärsivä kaupunkiseutu. Toisaalta eräät Lappeenrannan alueen kunnat ovat kasvaneet suhteellisesti keskuskaupunkia voimakkaammin.

• Valkeakoski ja Uusikaupunki ovat voimakkaan väestötappion kokeneita teollisuuspaikkakuntia.

• Seinäjoki on vahvassa maakunnallisuudessaan ainutlaatuinen seututyyppi.

• Vaasa on vahva kansainvälistymisessä, mutta kaupunkiseudun kotimainen vaikutuspiiri on jäänyt kapeaksi.

• Jyväskylän ja Joensuun seuduilla kuntien keskinäinen kilpailu on muodostunut strategisen seutuyhteistyön esteeksi.

• Pietarsaari, Forssa ja Jämsänkoski erottuvat pienistä teollisuuskaupungeista väestönkasvun pisteinä.

• Pohjanmaan rannikkokaupunkien nauha saattaa erottua maamme kolmanneksi kasvuvyöhykkeeksi.

• Koko itäisen Suomen aluekehitys on päättäjien mielialoja mittaavien barometrien mukaan uhanalainen.

• Kemi-Tornio-alue on ehkä paras suomalainen esimerkki strategisesta seutuyhteistyöstä. Lapin porttina profiloituva seutu voisi liittyä osaksi Perämeren kaupunkien helminauhaa.

• Oulun alueen väestönkasvu on jatkunut lamavuosinakin, mutta Joensuun seudulla kasvu taittui. Uuskaupungistuminen näkyi molemmissa. Oulun kaupungissa väestö lisääntyi voimakkaammin kuin ympäristökunnissa, Joensuu kasvoi myös selvästi, mutta ympäryskunnissa koettiin jopa väestötappioita.

• Lappi ja Koillis-Suomi ovat riippuvaisia siitä, kääntyykö Luoteis-Venäjän ja Barentsin alueen kehitys nousuun" (Vartiainen, lainaus Taavitsainen 1995, 14 mukaan).

Aluetutkija Perttu Vartiaisen poiminnat aluekehityksen erityispiirteistä on yksi tapa havainnollistaa sitä fyysistä aluerakennetta, jonka rinnalla, ja josta paljolti myös riippuen, suomalaisen tietoyhteiskunnan alueelliset rakenteet kehittyvät. Vuodesta 1991 lähtien laadituissa aluebarometreissa luodataan kuntatason päättäjien ja johtavien virkamiesten kuvaa oman alueensa kehitysnäkymistä. Viimeisen aluebarometrin (1/1995) antama kuva on paljon Vartiaisen luonnostelemaa sameampi ja pliisumpi. Kunnallisten päättäjien mielikuvan mukaan "maakuntien yleiset kehitysnäkymät ovat parantuneet viime syksystä. Keskusseuduilla toiveet ovat edelleen korkeammalla kuin muissa kunnissa. Valoisimmat näkymät ovat suurissa keskuksissa, esikaupunkikunnissa ja teollisuuskeskuksissa. Huonoimmaksi tuleva kehitys arvioidaan alkutuotantokunnissa. Maakunnista parhaimmat näkymät ovat viime syksyn tapaan Vaasan rannikkoseudulla ja Päijät-Hämeessä" (Aluebarometri 1/95, 5). Työllisyystilanteen arvioidaan helpottuvan koko maassa selvästi tulevana vuonna. Työpaikkalisäys ohjautuu lähinnä teollisuuteen, yksityisiin palveluihin ja osin myös asuntorakentamiseen. Investointien odotetaan lisääntyvän erityisesti teollisuudessa ja asuntorakentamisessa. Aluebarometrista ei voi lukea sitä, mitä kuntien päättäjät arvelevat tietointensiivisen toiminnan tilasta tai kehitysnäkymistä alueillaan. On kuitenkin kohtuullista olettaa, että siellä, missä työllisyys kohentuu, asuntoja rakennetaan ja investointien kasvuodotukset ovat hyvät, ohjautuu myös sellaista toimintaa, joka käyttää hyväkseen tietoinfrastruktuuripalveluja.

Mielenkiintoisen lisänsä Suomen alueelliseen kuvaan tuo Suomen tavoite 5b -ohjelma-asiakirja (Suomen tavoite 5b -ohjelma 1995). Sen antama kuva hätkähdyttää realistisuudellaan ja suorasukaisuudellaan: "Suomen aluerakennetta luonnehtii kaksi pääpiirrettä. Pääkaupunkiseutu sekä Tampereen ja Turun ympäristöt ovat väestöllisen ja taloudellisen keskittymän alueita. Muu osa Suomea on harvaan asuttua maaseutua. Suomalaisittain määritellyllä maaseudulla asuu neljännes väestöstä. Eurooppalaisen käsityksen mukaan valtaosa suomalaisista asuu maaseudulla" (emt. 5, lihavointi kirj.). On selvää, että esitetyn yksioikoisen kuvan perustelu on retorinen ja liittyy siihen alue- ja elinkeinopolitiittiseen konstruktioon, jonka toivotaan löyhäävän maaseudun kehittämiseen tarkoitettuja rahahanoja. Silti perushavainto on syytä pitää mielessä tietoyhteiskuntakonseptin alueellistumista pohdittaessa.

5.2 Kunhan kaikki menisi hyvin

Erilaisia aluekehitysvisioita ja kehitysmakkaroita on viime aikoina tuotettu moneen tarpeeseen. Leo Jakobson (Jakobson 1992) näki Kaupunkiliitolle tekemässään selvityksessä Suomen aluekehityksessä kolme kehityskäytävää, Runkokäytävän (Helsinki-Tampere-Seinäjoki-Kokkola-Oulu), Salpausselkäkäytävän (Joensuu-Imatra-Kouvola-Lahti-Hämeenlinna-Forssa-Turku) ja Järvialuekäytävän (Kajaani-Kuopio-Jyväskylä-Tampere-Huittinen-Pori). Tämän tyyppisiä selvityksiä on kritisoitu virkamiesmäisiksi, epäpersoonallisiksi ja top-down -vetoisiksi, eikä niissä ole katsottu tarpeeksi otetun huomioon esimerkiksi kestävän kehityksen periaatteita. Ns. muu Suomi jää kriitikkojen mielestä helposti matkailureservaatiksi tai pelkästään raaka-aineita tuottaviksi kehitysalueiksi (ks. esim. Kaivo-oja 1995, 39).

Ympäristöministeriö on selvittänyt Suomen alueiden käyttöä ja lähitulevaisuuden aluerakennetta (Alueiden käyttö ja aluerakenne vuonna 2017). Raportti on lähinnä tavoiteasiakirja, mutta sen lähtökohdat ovat siinä Suomessa, jossa tällä hetkellä elämme. Siitä millaiseksi vuoden 2017 aluerakenne toimintoineen kuvitellaan on pääteltävissä jotakin siitä mikä asiantila ja mitkä kehitysilmiöt nähdään nykyhetken valossa keskeisimpinä. Suomen aluerakenteen (tavoite)kuva rakentuu kolmesta peruselementistä:

• "talouselämän ja alueellisen kehityksen runkona toimivista valtakunnallisista kaupunki- ja monipuolisen perusrakenteen vyöhykkeistä sekä näitä täydentävistä korkean osaamisen kaupunkiseuduista;

• palvelu- ja työpaikkakeskuksia sekä arvokkaita luonnonalueita sisältävistä elinvoimaisista maa- ja metsätalousvaltaisista alueista;

• alueita ja keskuksia yhdistävistä kansainvälisistä ja valtakunnallisista liikenneväylistä" (emt. 30).

Kaupunkivyöhykeajattelun mukaan tuotanto voi alueiden sisällä sijoittua vapaasti, sillä "alueiden hyvät liikenneyhteydet, korkeatasoinen tietoverkko, koulutetun työvoiman riittävyys sekä palvelujen läheisyys takaavat otolliset toimintamahdollisuudet alueen kaikissa osissa" (emt, 30).

Tavoitteelliset vyöhykkeet, niitä kuvaavine markkinahenkisine nimineen, ovat seuraavat:

• Helsinki-Tampere-vyöhyke - Etelä-Suomen selkäranka

• Eteläinen rannikkovyöhyke - osa eurooppalaista itä-länsi yhteyttä (Naantali-Turku-Helsinki-Kotka-Hamina)

• Salpausselän vyöhyke - rautateitä, maakaasua ja harjuluontoa (Hanko-Lohja-Hyvinkää-Lahti-Kouvola-Lappeenranta)

• Kokemäenjokilaakso - nykyaikaista vientiteollisuutta ja kulttuurihistoriaa (Pori-Rauma-Tampere)

• Kymijokilaakso - metsäteollisuuden linkki maailmanmarkkinoille, Euroopan linkki Pietariin (Kotka-Hamina ja Kouvola-Kuusankoski taajamavyöhyke)

• Perämeren rannikkovyöhyke - sillanpää Barentsin alueelle (Raahe-Oulu-Kemi-Tornio), (jossa erityisesti Oulun kaupunkiseudun merkitys alueen "ehdottomasti korkeatasoisimpana osaamis- ja palvelukeskuksena" on tärkeä.)

• Keski-Suomen vyöhyke - osaamista ja puhdasta luontoa (Tampere-Jyväskylä-Kuopio)

• Merenkurkun vyöhyke - pohjoismaisen yhteistyön mallialue (Vaasa-Kokkola)

• Helsinki-Tampere-Turku, "Kärkikolmio" -yhteistyöllä toimivaksi eurokeskukseksi (Turku-Helsinki, Helsinki-Tampere, Turku-Loimaa-Forssa-Tampere akselit ja niiden välinen alue).

Vyöhykkeitä täydentää korkean osaamisen kaupunkiseudut. Näitä arvellaan vuonna 2017 olevan Mikkelin, Joensuun, Seinäjoen, Kajaanin ja Rovaniemen kaupunkiseudut. Vyöhykkeitä ympäröivät maa- ja metsätalousvaltaiset alueet. Tätä kaikkea pitää koossa liikennejärjestelmä, joista erityisesti tietoliikenne, sen ohella, että sen avulla voidaan hoitaa "yhä suurempi osa" eri alueiden välisistä yhteystarpeista, "parantaa erityisesti maan syrjäisimpien osien mahdollisuuksia olla entistä monipuolisemmin mukana alueiden välisessä yhteistyössä" (emt. 36).

6. Osaajat kartalla

Suomalaisen yhteiskunnan alueellista erilaistumista tietoyhteiskuntakriteerein on selvitelty loppujen lopuksi yllättävän vähän. Syy on ilmeinen - muutokset ovat vuosikymmenessä olleet niin suuria ja nopeita, ettei tutkimus ole tahtonut pysyä perässä. Muutokset ovat myös olleet koko yhteiskunnan rakennetta ajatellen suunnattomia - jos vaikka fyysisen kehityksen suunnista onkin muodostunut jonkinlainen kuva, niin pysty- ja syvyyssuuntien pyörteisyys on tehnyt maisemasta vaikeasti hahmotettavan. Ehkä vielä suuremman ongelman on muodostanut tutkimuksen fokusointi, tietoyhteiskunnan määrittely ja kriteerien epätarkkuus. Erityisenä ongelmana on - edelleenkin - päättää mitkä kaikki ilmiöt kuuluvat, paremminkin ehkä viittaavat tai implikoivat, tietoyhteiskuntaa aluetasolla.

Osmo Kuusi (Kuusi 1989, 32) on käyttänyt tietoyhteiskunnasta nimitystä osaamisen yhteiskunta. Tällä hän on halunnut korostaa osaamisen ja tieto-taidon keskeistä roolia siinä teknis-yhteiskunnallisessa muutoksessa, joka johtaa ns. tietoyhteiskuntaan. Kuusen (emt.) tietoyhteiskunnan alueellisuutta koskeva tarkastelu perustuu osaavien tietoammattilaisten määrällisten osuuksien jakautumiseen ja muutoksiin eri alueilla. Tarkastelu osoittaa, että 1980-luvun ensimmäisen puoliskon aikana suomalainen tietoyhteiskunta rakentui vahvojen alueellisten keskusten varaan. "Niistä 25 kunnasta, joissa osaavien tietoammattilaisten osuus oli suurin vuonna 1980, kuului 14 myös viidenkymmenen nopeimmin ajanjaksolla 1980-85 osaavien tietoammattilaisten osuutta kasvattaneen kunnan joukkoon. Olennaista on, että näihin neljääntoista kuuluivat suuret keskukset Espoo, Helsinki, Oulu, Jyväskylä, Turku, Vaasa, Tampere ja Kuopio." Kuusen aineisto koostuu lähinnä vuoden 1980-luvun alun ja puolenvälin tiedoista ja on sikäli aika lailla vanhentunutta. On kuitenkin vaikea osoittaa, etteikö myös tietoyhteiskunnan rakenteiden kasvu vahvojen alueellisten keskusten vaikutusalueilla olisi edelleen voimistunut 1980-luvun puolen välin jälkeen.

Harri Jaskarin tutkimus tietoyhteiskunnan alueellisesta leviämisestä Suomessa täydentää Kuusen antamaa kuvaa. Jaskarin mukaan "tiedon tuotantoon ja välitykseen liittyvät työt ovat lisääntyneet alueilla, missä tiedonmuodostuksen verkot ovat vahvoja ja on mahdollisuuksia ns. kriittisen massan syntymiseen. Uutta teknologiaa käyttävät yritykset ovat pääasiassa sijoittuneet sinne, missä on korkeatasoista työvoimaa, eli suurimpiin keskuksiin" (Jaskari 1990, 7). Ero suurimpien kuntien ja niiden ympäristökuntien sekä maaseutukuntien välillä on ainakin vielä 1980-luvulla kasvanut (emt. 43). Jaskarin selvityksen mukaan neljän mittarin (kaikkien tietoammattilaisten, osaavien tietoammattilaisten, teknisten asiantuntijoiden ja paljon ihmissuhde- ja arvo-osaamista edellyttävien ammattien osuudet työvoimasta) perusteella suomalaisen tietoyhteiskunnan alueellinen kuva oli 1980-luvun puolivälissä seuraavannäköinen:

Läänintaso

"Lääneittäisessä vertailussa vuonna 1985 Uusimaa muodostaa oman ryhmänsä. Uudellamaalla sekä kaikkien tietoammattilaisten että osaavien tietoammattilaisten (ml. tekniset asiantuntijat ja paljon ihmissuhde- ja arvo-osaamista edellyttävät tietoammatit) osuus koko työvoimasta oli suurin. Seuraavana tulevat Turun ja Porin sekä Hämeen läänit, joiden kanssa lähes tasapuolisesti kilpailevat Oulun ja Lapin läänit. Vähiten tietoammattilaisia koko työvoimasta on Vaasan, Kuopion ja Mikkelin lääneissä" (emt. 37). Kasvu on ollut nopeinta kehittyneillä alueilla, mutta "nopeaa myös Keski-Suomen, Pohjois-Karjalan, Oulun ja Lapin lääneissä" (emt.). Hitainta kasvu on ollut Vaasan, Kuopion ja Kymen lääneissä.

Tyyppikuntataso

Tietoammattilaiset ovat voimakkaasti keskittyneet suuriin keskuksiin ja niiden ympäristökuntiin. "Vuonna 1985 esikaupunkikunnissa oli keskimäärin enemmän osaavia tietoammattilaisia ja teknisiä asiantuntijoita kuin suurissa keskuksissa. Erityisen korkea osaavien tietoammattilaisten osuus oli Helsingin ympäristökunnissa: Kauniaisissa, Espoossa, Kirkkonummella, Keravalla ja Vantaalla. Myös muiden suurempien keskusten (Tampere, Turku, Jyväskylä, Oulu) esikaupunkikunnissa vastaava osuus oli suuri." Kasvu näillä keskusalueilla kumminkin on imeytynyt varsinaisiin keskuksiin, ei niinkään esikaupunkikuntiin "Nopeinta kasvu on ollut Jyväskylässä, Tampereella, Kuopiossa, Helsingissä ja Vaasassa sekä esikaupunkikunnista Helsingin ympäristökunnissa Kauniaisissa, Espoossa ja Kirkkonummella. Suurista keskuksista hitainta kasvu on puolestaan ollut Kotkassa ja Kokkolassa."

Teollisuuskeskuksissa kaikkien neljän tietoammattilaisryhmän osuudet olivat paljon pienempiä kuin suurisssa keskuksissa ja niiden esikaupunkikunnissa. Niiden keskimääräinen kehittyneisyys oli käytetyillä mittareilla mitattuna kuitenkin taas maaseutumaisia kuntia huomattavasti korkeampi. "Erityisen korkeita arvoja saavat Porvoo, Hyvinkää, Rauma, Parainen ja Raahe. Heikoimpia arvoja saavat Hamina, Hanko, Pieksämäki, Karkkila ja Äänekoski" (emt. 39). Teollisuuskeskuksissa tietoyhteiskunnan kasvu on myös ollut suuria keskuksia ja esikaupunkikeskuksia hitaampaa. Nopeinta kasvu tässä ryhmässä on ollut Salossa, Porvoossa, Hyvinkäällä ja Varkaudessa, hitainta Harjavallassa, Loimaalla, Mäntässä ja Haminassa.

"Kaikissa maaseutumaisissa kunnissa tietoammattilaisten osuus koko työvoimasta on pysynyt huomattavasti pienempänä kuin suurissa keskuksissa, esikaupunkikunnissa ja teollisuuskeskuksissa. Vuonna 1985 maaseutumaisista kunnista osaavien tietoammattilaisten osuus oli suurin maaseudun teollistuneissa kunnissa ja maaseudun pendelikunnissa. Selvästi vähiten tietoammattilaisia ja erityisesti osaavia tietoammattilaisia oli alkutuotantokunnissa" (emt. 39).

Tervamäen, Merran ja Valjakan selvityksessä (Tervamäki et. al 1989) tarkastellaan suomalaisen tietoyhteiskunnan ydintoimintoja ja niiden alueellista sijoittumista Jaskarin ja Kuusen selvityksiä useammin kriteerein, mutta myös ylimalkaisemmin. Erkki Tervamäen (Tervamäki et al 1989, 8) mukaan nopeasti kasvavien tietointensiivisten toimintojen sijoittumista selittää parhaiten kansainvälisen kilpailun säännöin toimiva avoin elinkeinoelämä, osaavien ammattilaisten vapaa muuttoliike sekä julkisen vallan ohjaus-, säätely- ja kannustustoimet. Korkean teknologian yritysten sijoittumispäätöksiä ohjaavat ainakin hyvät yhteydet ja saavutettavuus, monipuolinen elinkeinorakenne, ammattitaitoisen työvoiman saatavuus ja hyvä ja viihtyisä ympäristö.

Kansallinen ydinalue määritellään selvityksessä "niiksi keskeisiksi alueiksi, joihin on keskittynyt kansainvälisiä toimintoja ja erilaisia yhteyksiä ja virtoja sekä kansallisvaltioita yhdistäviä toimintoja ja yhteyksiä. Ne muodostavat monipuolisten tuonti- ja vientitoimintojen ja kansallisten businessverkkojen keskittymiä" (emt. 23). Suurimpien yritysten pääkonttoreiden sijaintikriteerein (350 yritystä) pääkonttorit ovat keskittyneet Helsinkiin. Myös Turun, Tampereen, Jyväskylän ja Kuopion asema sijantipaikkoina on vahva. Suurimpien atk-yritysten pääkonttorit sijaitsivat 1980-luvulla vielä lähes 90-prosenttisesti pääkaupunkiseudulla. Kuva lienee näiltä osin rakeistunut 1990-luvulla, pääkonttoriajattelu on nyttemmin lähinnä imagokysymys - yritysten varsinaiset toiminnot voidaan hoitaa verkkomaisemmin aiempien hierarkkisten rakenteiden sijaan. Asiakkaiden ja tärkeimpien yhteistyökumppaneiden sekä logistiikan sujuminen määrittelevät varsinaisten toimintojen sijoittumista aiempaa enemmin.

Majoitustoiminnan perusteella mitattuna kuva pääkaupunkiseudusta keskuksena ja Turun, Tampereen, Jyväskylän ja Kuopion keskeinen maakunnallinen rooli näkyi 1980-luvun puolen välin majoitustietojen perusteella selvästi. Ulkomaisen lähtö- ja tulomuuton keskittymien perusteella kuva ei muutu: pääkaupunkiseutu on varsinainen keskittymä, sitä seuraavat Turku, Tampere, Jyväskylä ja Kuopio. Kuvio päti myös tarkasteltaessa ulkomaiden kansalaisten sijoittumista Suomeen. 1980-luvun lopulla tehtyjen asiantuntija-arvioiden perusteella edellä mainituille kaupunkiseuduille sijoittui 84% sellaisista yrityksistä, joiden toiminta-ajatusta asiantuntijaraati piti tulevaisuuden kannalta lupaavimpana (emt. 24).

7. Tietoinfrastruktuuri, alueet ja verkot

Suomen kansallista tietoyhteiskuntastrategiaa selvittäneessä TIKAS-työryhmässä on lähdetty siitä, että tietoinfrastruktuuri on keskeisin tietoyhteiskunnan kehittyneisyyttä kuvaava indikaattori. Henry Haglund (Haglund 1994, 143) on hahmotellut kansallisen tason tietoinfrastruktuurin kriteerejä seuraavasti:

tekninen varustus ja teleolot

- laite- ja varusohjelmistokanta, määrä ja laatu

- televerkot ja niiden varaan rakennetut yleiseen avoimeen käyttöön suunnatut lisäarvoverkot;

tietotekniikan hyödyntämisen laajuus ja syvyys

- laite- ja varusohjelmistokannan käyttöaste

- tele- ja lisäarvoverkkojen käyttöaste ja niiden varaan tuotettujen palvelujen määrä ja käyttöaste

- toimialakohtaisten tai muiden sovellusten määrä ja käyttöaste

- avoimessa käytössä olevien kansallisten tietovarantojen volyymi, digitalisointi- ja käyttöaste;

tietoteollinen vahvuus

- tietoteollisen tuotannon määrä ja sen kehittyminen

- tutkimus- ja tuotekehittelypanos ja sen kehitys

- menestyminen koti- ja vientimarkkinoilla

- tietoteollisen ammatillisen osaamisen taso;

tietotekniikan yleinen tunnettuus, osaaminen ja siihen liittyvät asenteet

-tietotekniikan asema eriasteisissa oppilaitoksissa

- tietoteknisten perustaitojen hallinta kansalaisten keskuudessa

- yleinen asennoituminen tietotekniikkaan ja sen käyttöön eri lohkoilla;

tietotekniikan hyödyntämisen oikeudelliset puitteet ja eettiset säännöt

- tietotekniikka ja sen käyttöä koskeva lainsäädäntö

- tietotekniikassa, sen käytössä ja sen varaan tuotetuissa palveluissa noudatettavat yhteisesti sovitut eettiset säännöt.

Suomen yleinen tietoinfrastruktuuri on eurooppalaisittain hyvätasoinen kaikkien kriteerien mukaan, joiltain osin poikkeuksellisenkin hyvä. Vahvuuksina pidetään selvitysten ja arvioiden mukaan (Suomi tietoyhteiskunnaksi 1995, 21) seuraavia osa-alueita:

• tietotekniikan soveltaminen kilpailutekijänä,

• myönteinen asenne tietotekniikan käyttämiseen,

• aito kilpailu telemarkkinoilla, edulliset tariffit ja laaja käyttäjäkunta,

• vahva, vientikykyinen ja uudistuva tietoliikenneteollisuus,

• matkapuhelinten valmistus ja muu langattoman tiedonsiirron osaaminen,

• mikrotietokoneiden kehitys, valmistus ja vienti,

• prosessiteollisuuden säätöjärjestelmät,

• kielten automaattinen analysointi ja kääntäminen,

• pankkitekniikka, pankki- ja maksuautomaattien käyttö,

• valtakunnalliset perusrekisterit, esim. paikkatiedot ja tilastotoimi,

• verkotettujen työasemien ja mikrojen lukumäärä,

• ovt:n käyttö mm. logistisissa sovelluksissa,

• yleinen tietoverkko (TELMO) ja sen palvelujen käyttö,

• Internet-yhteyksien suuri lukumäärä,

• kansainvälisesti palkittuja ja menestyviä ohjelmistoja,

• toimikorttien valmistus ja soveltaminen.

Infrastruktuurin hyötysuhde voisi arvioiden mukaan olla kuitenkin parempi - resursseja on, mutta niistä ei ole osattu vielä toistaiseksi puristaa kaikkia hyötyjä ulos. Tietotekninen perusinfrastruktuuri on myös alueellisesti varsin kattava, erityisesti maan korkeatasoinen puhelinverkko muodostaa paljon nykyistä monipuolisemman perustason tieto- ja viestintäteknisen käyttöpotentiaalin.

Alueellisten kehityserojen (tieto)infrastruktuurin välisiä suhteita voidaan tarkastella erilaisiin teoreettisiin rakennelmiin tukeutuen. Kuva painottuu eri tavoin mikäli asetetaan alueellista kehitystä selittäviksi tekijöiksi alueen resurssitarjonta, kuten klassisessa kasvumallissa, tai kysyntätekijät. Sekä kysyntä että tarjontapainotteiset mallit antavat (tieto)infrastruktuurille vain välittävän roolin, pääpainon ollessa eri tuotannontekijöissä. On selvää, että näiden mallien yhteydet tietoinfrastruktuuriin ovat perifeerisiä siitäkin syystä, että tietoteollisuutta - tiedon tuotantoa, käsittelyä ja välittämistä - ei ole mielletty keskeiseksi tuotannontekijäksi vasta kuin muutaman viime vuosikymmen ajan. Kysyntä- ja tarjontamallien pulmallisuus alueellisten kehityserojen selittämisessä johtuu osin myös niiden staattisuudesta ja mekanistisuudesta. Prosessimallit - esim. polarisaatioteoriat, ydin-periferia -mallit sekä organisaatioiden kehitysvaiheteoriat kiinnittävät huomiota erilaisiin prosesseihin. Prosessit voivat olla tuotannollisten-, teknisten- tai palveluinnovaatioiden leviämistä keskuksista periferioihin tai erilaisia kehityksen epätasapainoon johtavia spiraalimaisia mekanismeja, joissa eri kumulatiiviset prosessit vaikuttavat vaikkapa nousujohteiseen tai alakierteiseen kehitykseen. Erityisesti innovaatioiden leviämismalleissa tietoinfrastruktuurilla on keskeinen tuotanto-organisaatioiden toiminnan ja logistiikan kehittämistä säätelevä rooli, samoin spiraloituvan kehityksen malleissa.

Toiminnallisten ja teknisten verkostojen merkitys erilaisten (esim. alueellisten) kehitysprosessien keskeisenä edellytystekijänä on ollut jo ehkä viimeisten kymmenen vuoden aikana se ajattelumalli, jonka avulla on selvimmin voitu tarkastella tuotanto- ja palveluorganisaatioiden alueellisia integroitumis-, yhteistoiminta - ja hajaantumisilmiöitä.

7.1 Verkostotalous

Suomalainen organisaatiokulttuuri on usein väitetystä hierarkkisuudestaan huolimatta väljempää ja joustavampaa kuin monien muiden, esimerkiksi keski-eurooppalaisten maiden toimintakulttuurit. Suomen julkisen hallinto- ja palvelujärjestelmän parin vuosikymmenen (pääosin 1970-1980-luvut) nopea kasvu ei ehtinyt muodostua niin kiinteäksi osaksi (itsestään selvänä pidettäväksi rakenteeksi) suomalaista elämänmenoa, että sen laihduttaminen ja osittainen purkaminen 1990-luvun taloudellisen pakon oloissa olisi osoittautunut mahdottomaksi. Tässä suhteessa Suomi kai selvisi 1990-luvun alkupuolen pyörteistä vähemmin kolhuin kuin Ruotsi tulee selviämään 1990-luvun loppupuolen myllerryksistä. Ruotsissa kun kansankodin purku- ja rapautumispaineisiin ei kulttuurisista syistä ole näyttänyt olevan mahdollisuuksia puuttua kuin kansallisen hätätilan vallitessa.

Verkostotaloudella viitataan tavallisesti sellaisiin tuotannon piirteiden muutoksiin, joissa organisaatioiden sisäisten ja ulkoisten toimintojen väliset suhteet muuttuvat. Massatuotannosta siirrytään joustavaan tuotantoon, informaatiotekniikkaa käytetään yhä enemmin, kaikki halutaan ajastaa optimaalisesti (JIT), työvoiman käyttö muuttuu joustavammaksi ja samalla työnkuvat hybridoituvat ja erikoistuvat. Verkostotalous muodostuu usein silloin kun suuret yritykset ulkoistavat toimintojaan, pienet yritykset hakeutuvat keskenään yhteistyöhön tai erikoistuneet yritykset tehostavat keskinäistä työnjakoaan. Tämän kaiken on tapahduttava niin, että jokainen verkostoon osallistuva osapuoli hyötyy verkostoituvasta toimintatavasta. Yhteistyöhakuisuus on kanavoitunut enenevässä määrin tietoteknisten sovellusten hyödyntämiseen. Mitä useampi hyötyjä on verkostossa mukana sitä useampi on kustannuksia jakamassa ja sen edullisempaa on olla mukana. Kostamo (lainaus Haglund emt. 64-64) näkee verkostosuhteiden syntymisessä ja kehittymisessä seuraavat, edellä mainittuja konkreettisemmat, tekijät tärkeinä:

"Joustavuuden tarve

Joustavuutta tarvitaan yksilöllisten toimitusten tai tuotteiden aikaansaamiseksi, jotta saadaan kilpailuetua massatuotantoon verrattuna.

Joustavuutta tarvitaan kiinteiden kulujen vaihtamiseksi muuttuviksi kuluiksi ja siten kilpailukykyisemmäksi kustannusrakenteeksi; joustavuuden tarve koskee niin organisaatioita kuin henkilöitäkin.

(Joustavuutta tarvitaan) nopeuden ja siten kilpailukyvyn lisäämiseksi toimituksissa.

Erikoistumisen tarve

Yhä pitemmälle vietyä erikoistumista ja työnjakoa tarvitaan tehokkuuden virittämiseksi korkealle kunkin tuotteen, komponentin tai tuotannon kohdalla; tehokkuutta saavutetaan keskittymällä; syvenevä työnjaon tarve kohdistuu organisaatioihin, ei vaihetyön syventämiseen. Suuryritysten tuotantotoiminnot jakaantuvat entistä laajemmin alihankintaverkoille.

Yhteistyön tarve

Tiukentuvassa kilpailussa eräs selviytymisen keino on hakeutua yhteistyöhön muiden kilpailupainetta kokevien yritysten kanssa. Yhteistyö voi koskea hankintoja, tutkimusta, standardointia, logistiikkaa, valmistusta, markkinointia, rahoitusta tai jotain muita toimintoja tai tarpeita. Yhteistyön muotona voi olla esimerkiksi hankintaosuuskunta, myyntiyhdistys tai markkinointiketju.

Liittoutumisen tarve

Edes suurimmat yritykset eivät katso hallitsevansa yksin kaikkia liiketoimintansa piirteitä. Erityisesti investointiriskeiltään suurien uusien tekniikoiden kehittämisessä ja kokeilussa muodostetaan strategisia liittoutumia, alliansseja. Ryhmittymiä voidaan muodostaa myös pelkän kilpailuvoiman ja näkyvän markkina-aseman lisäämiseksi ja osoittamiseksi.

Jakeluverkkojen luomisen ja kehittämisen tarve

Tuotteiden tai palveluiden maan- tai maailmanlaajuinen myynti edellyttää joidenkin jakeluverkkojen käyttämistä. Kysymykseen voivat tulla olemassa olevat laajalle levinneet yritykset tai oma jakeluverkko, joka rakennetaan useiden yrittäjien varaan edustus-, lisenssinhaltija-, franchising- tai muin sopimuksin" (emt. 63-64).

Tekniset tietoinfrastruktuurivalmiudet ovat Suomessa olleet osaltaan helpottamassa organisaatioiden toiminnan joustavoittamista ja verkkomaista toimintatapaa. On tärkeä muistaa, että oleellisinta puhuttaessa verkostotaloudesta ja kaikkiaankin erilaisista verkoista on niiden sisältö, eivät puitteet. On selvää, ettei näitä voida tarkastella toisistaan riippumattomina, mutta useiden selvitysten mukaan hyvät ja kestävät ideat hakevat toteutukselleen puitteet usein suuristakin vaikeuksista piittaamatta, kun taas hyvätkin puitteet ruostuvat, mikäli sisältöpuoli on hiekalle rakennettua. Hyvä esimerkki viimemainitusta on joidenkin maaseudun top-down-vetoisten teknologian intensiiviseen käyttöön perustuvien kehittämishankkeiden kohtalo. Sen voi tiivistää tunnettuun sananparteen, jonka mukaan kannettu vesi ei kaivossa pysy (ks. esim. Oksa 1994, Hurme 1994).

Verkostojen ratkaiseva rooli tuotantojärjestelmässä rakentuu kahdelle olettamukselle. "Yhtäältä oletetaan, että kuljetus ja tietoliikenne ovat taloudellisen toiminnan välttämättömiä aineksia muiden tuotannontekijöiden tapaan, ja toisaalta, että yhteiskunnallinen ja taloudellinen integraatio maantieteellisesti erillään olevien talouksien välillä edellyttää hyvin toimivia tietoliikennejärjestelmiä. Tieliikenne, lentoliikenneverkko ja televerkko yhdessä muodostavat sopeutuvan verkoston. Etäisyydet markkinoihin sekä raaka-aine- ja tietolähteisiin saavat yhä vähemmin merkitystä infrastruktuuriverkostojen kehittyessä. Yhtäältä tietotekniikka ja yritystoiminnan tietovaltaistuminen lisäävät yritysten vapautta valita toimipisteensä sijainti. Toisaalta kuitenkin verkostoyhteyksien kumulatiivisuus ja moniulotteisuus sitoo yrityksiä toimipaikkoihinsa ja synnyttää uutta yritystoimintaa voimakkaiden vanhojen verkostojen varaan" (Tietoliikennepalvelut ja alueellinen hyvinvointi 1992, 11, lihavointi kirj.).

Seija Virkkalan selvityksen mukaan näyttää myös siltä, että "verkostotalouden muodostumisella on aluekehityksen kannalta ristiriitaisia vaikutuksia. Suurten yritysten jatkuva tuotannon ja organisaation muotoilu merkitsee eri alueiden kannalta sattumanvaraisuuden kasvua ja siten yhä suurempaa riskiä esimerkiksi toimipaikkojen sulkemisille tai spatiaaliselle rationalisoimiselle. Toisaalta verkostotalouden kehitys voi merkitä itsenäisempiä toimipaikkoja ja alueiden ulkoisen riippuvuuden - sivutoimipaikkojen - vähenemistä" (Virkkala, 1989, 71).

Joustavan tuotannon lisääntymisen arveltiin vielä 1980-luvulla johtavan suurten yritysten keskeisen taloudellisen aseman vähenemiseen tai murtumiseen. Näin ei näytä kuitenkaan käyneen, vaan, ainakin valtatasolla, keskittyminen on jatkunut, mutta samanaikaisesti kentälle on tullut tilaa pienille ja joustaville täsmäyrityksille. Sekä Economy of scale että Economy of scope puristavat nahkoihinsa jäykistyneitä keskisuuria (kansainvälisesti mitaten) joko kasvamaan väkisin (usein tuhoisin seurauksin) tai rukkaamaan organisaationsa erilaisiksi konsernimalleiksi. Tässä prosessissa sijaintitekijät ovat tärkeitä kahdella tavoin: työvoimakustannuksia on saatava alas (osa tuotantoa rajojen taakse) ja kovan tason osaajia on löydyttävä lähes mihin hintaan tahansa (innovaatiotoiminnat high-tech kultahammasrannikoille).

Vähän kärjistäen: mitä pidemmälle verkostotalous kehittyy, sitä suuremmat menestysmahdollisuudet on niillä alueilla, joilla on jompaa kumpaa - halpaa ja hyvää tuotannollista osaamista tai kovaa osaamista sellaisilla alueilla, joita voisi kuvata käsitteellä "ecologically correct".

7.2 Verkot ja käyttäjät

Keski-Suomen taloudellisen tutkimuskeskuksen julkaisemassa raportissa "Tietoliikennepalvelut ja alueellinen hyvinvointi" (1992) tarkastellaan alueellisen kehityksen ja tietoinfrastruktuurin välisiä suhteita Keski-Suomessa toteutetun kysely- ja haastatteluaineiston valossa. Tutkimus keskittyy lähinnä tietoliikennepalvelujen käyttöön kotitalouksissa ja yrityksissä. "Mukana olivat merkittävimmät tiedonsiirtopalvelut: telex, telefax, sähköposti ja muut tiedonsiirtopalvelut (Posti-Telen ja puhelinlaitosten tarjoamat puhelinpalvelut: matkapuhelin, kaukohaku ja neuvottelupalvelut)" (emt. 20). Tutkimuksessa tarkasteltiin myös tietoverkon (Keski-Suomen tietoverkko) rekisteripalveluina sähköisiä markkinoita ja tiedon hakuja sekä asiointipalveluina sähköisiä pankkipalveluja, paikanvarausta ja eräitä muita asiointipalveluja. Tarkastelussa olivat mukana myös etäopiskelu, ajanviete ja pelit. Tutkimusajankohtana Keski-Suomessa oli eräinä tietoliikennepalvelujen tunnettavuuteen ja kysyntään vaikuttavina tekijöinä (edellä mainitun tietoverkkohankkeen lisäksi) käynnissä valtion paikallinen palvelupistekokeilu, Karstulan tietotekniikkaprojekti (ALOHA-tietotalo) sekä muutama tietotupahanke.

Alueellisen kehityksen ja tietoinfrastruktuurin (tässä lähinnä tietoliikennepalvelujen käytön) välinen suhde vahvistaa sitä yleistä kuvaa, jonka mukaan innovaatiot otetaan käyttöön aluksi lähinnä keskuksissa ja ne leviävät sieltä vähitellen kohti periferioita. Keski-Suomen aineistossa tietoliikennepalvelujen käyttö- ja käyttöönottovalmiudet olivat suurempia maakuntakeskuksessa kuin 'keskivertomaakunnassa'. Empiirinen analyysi ei antanut selvää vastausta tietoliikennepalvelujen merkityksestä maaseudun kehittymisedellytyksille. Niitä ei kuitenkaan pidetty täysin merkityksettöminä, tutkijat korostavatkin - edellä esitettyjä näkemyksiä tukien - tietoliikennepalvelujen roolia eräänä maaseudun kehittämisedellytyksenä erityisesti sellaisilla (maaseutu)alueilla, joiden vetovoima luonnonympäristön ja harrastusmahdollisuuksien kannalta on suuri.

Tulokset ja myös aiemmat tutkimukset "viittaavat siihen suuntaan, että kehittyneet tietoliikenne-/tekniikkapalvelut eivät yleisesti ottaen paranna maaseutualueiden kilpailukykyä suhteessa keskuksiin yritysten sijoittumisen tai ihmisten asumispreferenssien näkökulmasta. Vaikka palvelujen merkitys on kiistaton yritystoiminnalle ja myös kotitalouksille, ei esimerkiksi maaseudun luonnonympäristö näytä kompensoivan keskuksiin liittyvää vetovoimaa. Tähän vaikuttaa Suomen olosuhteissa osaltaan se, että maakuntakeskusten 'luonnollisella' työssäkäyntialueella asuin- ja muuhun elinympäristöön liittyvät positiiviset vetovoimatekijät ovat kohtuullisen hyvin saavutettavissa" (emt. 68). Väite on yhtäältä realistinen ja semmoisenaan ikäänkuin pakko hyväksyä. Toisaalta esimerkiksi kulttuuriset muutokset arvonmuodostuksessamme ja elämäntapapreferenssien monimuotoistuminen sekä sellaiset yhteiskunnallis-taloudelliset seikat kuten esimerkiksi verotuslainsäädännön muutokset ja polttonesteiden hinnanmuodostus saattavat muuttaa alueellisia vetovoimatekijöitä ennalta arvaamattomiin suuntiin. Tuskin suomalaisen maaseudun peli tietoyhteiskuntaan tukeutuvien toimintojen sijantiruletissa on kuitenkaan vielä pelattu.

Toinen tietoinfrastruktuurin alueellisia ulottuvuuksia lähinnä pk-yritysten näkökulmasta kartoittanut viimeaikainen tutkimus on Matti Mäen ja Jaakko Riihimaan selvitys "Pienyritykset jalankulkijoina tiedon superväylillä" (Mäki, Riihimaa 1995). Tutkimuksen tarkoituksena oli "selvittää yritysten valmius soveltaa telemaattisia palveluita erilaisilla maaseutualueilla. Tavoitteena oli myös tarkastella, mihin ja miten telematiikkaa voidaan käyttää lähivuosina nykyistä enemmän" (emt. 9). Tutkimuksen aineisto perustuu Etelä-Pohjanmaalla koottuun varsin laajaan ja kattavaan kysely- ja haastatteluaineistoon. Haastatteluaineisto on koottu Pohjanmaan järviseudun ns. 'Järvineloset' -kunnista (Evijärvi, Lappajärvi, Kortesjärvi, Vimpeli). Valmiudet tietotekniikan käyttöön jakautuvat Etelä-Pohjanmaan kunnissa saman tyyppisesti kuin muillakin talousalueilla. Tietotekniikkaa ottivat ensimmäisinä käyttöön rahoituksen ja vakuutustoiminnan toimialat, sen jälkeen kauppa ja julkinen hallinto: "Tietoteknisiä järjestelmiä on syvän maaseudun yrityksissä vain puolella siitä mitä keskuksissa ja keskusten läheisellä maaseudulla" (emt. 23). Innovaatioiden leviämismallin mukaisesti tutkijat toteavatkin, että "maaseudun mikropienissä yrityksissä eletään vasta tietotekniikan 'omaksumisen' vuosia - telemaattisia yhteyksiä on vain muutamilla." Maaseudun pienyritykset ovatkin jäämässä kehityksestä jälkeen ja tietoteknisten laitteiden vähäisyys hidastaa ja vaikeuttaa toimivien yritysverkostojen muodostumista. Kaikkiaan tietotekninen kulttuuri on pääsääntöisesti sitä kehittyneempää mitä suuremmasta yrityksestä on kyse ja nämä taas sijaitsevat useimmiten maakunta- ja aluekeskuksissa. "Tietoteknisellä järjestelmällä hoidetaan kaikissa (tutkituissa) yrityksissä samoja toimintoja: tekstinkäsittelyä, laskutusta ja rahaliikennettä. Mitä pienempi yritys sitä enemmin käyttö painottuu yhteen tehtävään. Isommissa yrityksissä tietoteknisellä järjestelmällä hoidetaan samanaikaisesti huomattavasti useampia tehtäviä. Telefaxin lisäksi pankkiyhteys on selvästi keskeisin telemaattinen palvelu kaikissa tarkastelluissa ryhmissä. (---) Sähköpostia ja infotietokantoja käyttävät selvästi eniten yli 50 henkeä työllistävät yritykset ja kunnat" (emt. 7). Yli 50 henkilöä työllistävät pk-yritykset ja kunnat käyttävät useita tarjolla olevia tiedonsiirtoverkkoja: normaaleja puhelinyhteyksiä, kiinteitä yhteyksiä ja pakettiverkkoja. Käyttö on päivittäistä ja yhteydet suuntautuvat pääosin maakunnan ulkopuolelle, joillakin toimialoilla myös ulkomaille. Ilmeisesti maaseudun 'mikropienissä yrityksissä' (1-10 henkilöä työllistävät) tietotekninen järjestelmä ja telemaattiset yhteydet korvataan ainakin osittain työajalla; käydään mm. henkilökohtaisesti asioimassa pankissa ja kirjanpitotoimistossa.

Raportin kuva on vähän kuin vanhasta suomalaisesta elokuvasta: kiire ei paina päälle ja aikaa on asioilla käydessä jutustella niitä näitä pankkineidin ja rillipäisen kirjanpitäjän kanssa. Maaseudun mikropienten yritysten miljöössä töitä tehneenä tiedän, että sikäläinen elämänmeno muistuttaa vanhaa suomalaista leffaa sikälikin, että väki paiskoo myös töitä yötä myöden, eikä ne asiat ossuuspankin kanssa paljoakaan eroa siitä miten yrittäjä ne aleksin sypissä kokee. Vanhan ja uuden päällekkäisyys ja samanaikaisuus leimannee maaseudun yritystoimintaa selvemmin kuin kaupungeissa, ehkä siellä myös henkilökohtaiset verkostot ovat teknisten ohella metropoliympäristöä tärkeämpiä - repressiivisinä ne kaatavat kun taas resursseina ne ovat korvaamattomia.

Suomi 2020-teoksessa Mika Mannermaa tarkastelee tietointensiivisen vuorovaikutusyhteiskunnan (TIVA) konseptia ja sivuaa siinä myös aluerakenteiden kehittymiseen liittyviä aspekteja (Mannermaa 1994, 136-137). Mannermaan keskeisenä lähtökohtana on ruotsalaisen tulevaisuudentutkija Anderssonin K-yhteiskuntakäsite. K-yhteiskuntaa (ruotsiksi, kommunikation, kultur, kunskap, kreativitet) leimaa viestinnän, tiedon, luovuuden ja kulttuurin keskeinen rooli. Nämä K-ominaisuudet määräävät Anderssonin mukaan sen mihin tulevaisuuden yritystoiminta, siis myös tietoyhteiskunnan kehittymisen kannalta keskeinen taloudellinen toiminta sijoittuu. "Korkeasti koulutetut, uusilla tietointensiivisen yhteiskunnan aloilla toimivat ihmiset vaativat korkeatasoisia kulttuuri- ja muita vapaa-ajan palveluja, hyvät fyysiset ja elektroniset yhteydet, miellyttävän asumis- ja työskentelymiljöön jns. Hyvät arvot K-faktoreissa ovat tärkeämpiä asioita kuin esimerkiksi raaka-ainelähteiden, markkinoiden tai satamien läheisyys. Paikkakunnan koko ei ole niinkään ratkaisevaa, vaan juuri sen K-arvot. Ruotsissa tällaisia alueita ovat (Anderssonin mukaan) Luulaja, Uumaja, Uppsala ja Lund. Suomessa vastaavia voisivat olla esimerkiksi pääkaupunkiseutu, Turun ja Tampereen seudut ja Oulun alue. Mahdollisesti Lappeenrannan seutu, mikäli Venäjän ja Pietarin alueen suuri potentiaali vuoteen 2020 mennessä realisoituu merkittäväksi kaupankäynnniksi ja kulttuurivaihdoksi" (emt. 137). Muuten, samassa teoksessa Risto Ihamuotila arvelee edellämainittujen lisäksi (ja Lappeenrantaa mukaan lukematta) myös Kuopion alueen merkittäväksi alueelliseksi keskukseksi (Ihamuotila 1994 39). Joku voisi vielä lisätä listaan esimerkiksi Jyväskylän - tämän entisen "Suomen Ateenan" ja Keski-Suomen "tietoläänin" pääkaupungin, jossakin kyselyssä myös "Suomen miellyttävimmäksi kaupungiksi" mainitun.

Edellisiä selvityksiä ja K-yhteiskuntakonseptia tulkiten tietoyhteiskunnan alueellinen kärki hakee jatkuvasti kulloisenkin arvomaailmansa ihanteiden mukaan parhaiten painottuvia alueita ja pyrkii (edellyttäen, että tietty määrä reunaehtoja, esim. fyysinen infrastruktuuri, palvelujen saatavuus yms., ovat täyttyneet tai täytettävissä) hakeutumaan niille. Nämä prosessit ovat spiraloituvia ja muotien tapaan toisinaan vaikeasti selitettäviä. Esimerkiksi USA:n Montanan osavaltion Missoulan pikkukaupungin dekkarikirjallinen kulttuurikeskittymä ja korkean teknologian innovaatioverstaiden sijantimuutokset eteläisessä Kaliforniassa (pois 'tylsästä' piilaaksosta) ovat joitakin tällaisia.

7.3 Näkökulma, rakenne ja alue

Tietoinfrastruktuuri näkyy monissa Suomen alueellista kuvaa hakevissa selvityksissä jonkinlaisena infrastruktuuritekijöiden jokerina: se on heitettävissä ratkaisuksi niihin ongelmiin, joita fyysiset verkot ja kuljetusjärjestelmät eivät eri syistä voi ratkaista. Aluepolitiittisena argumenttina tietoinfrastruktuuri on sekä eturivin edellytystekijä eri aluevyöhykkeiden, käytävien tai makkaroiden toiminnalliselle tehokkuudelle että se oljenkorsi, josta toivotaan helpotusta maan syrjäisimpien osien vaikeuksille. Tekstejä leimaa sinisilmäisyys ja punaposkinen kehitysoptimismi. Näin esimerkiksi maamme "kattavat ja hyvin kehittyneet telepalvelut (---) antavat hyvät edellytykset verkostumiselle ja sijaintitekijöistä riippumattoman palvelu- ja tuotantorakenteen syntymiselle ja kehittymiselle. Tietoliikenteen infrastruktuuri muuttuu yhä merkittävämmäksi rakennepoliittiseksi tekijäksi. Uusien nopeiden datasiirtopalvelujen syntyminen parantaa vyöhykkeiden edellytyksiä. Tietoverkot lisäävät mahdollisuuksia etätyölle, mikä puolestaan vähentää liikkumisen tarvetta" (emt.13).

Suomen aluerakenne ei semmoisenaan oikeuta tekemään sitä johtopäätöstä, että tietoyhteiskunnan kehitys noudattelisi suoraan ja jäännöksettömästi yleisen alueellisen kehityksen mallia. Karkea yleiskuva, ikäänkuin lintuperspektiivi, sen sijaan näyttää osoittavan, että tietoyhteiskunta rakentuu yleistä aluekehitystä noudatellen: osaamista, tietoinfrastruktuuria, tietointensiivistä yhteistoimintaa ja innovatiivisuutta on eniten siellä missä kriittinen massa ylittyy. Seija Virkkalan mukaan esimerkiksi pääkaupunkiseudun kasvu 1980-luvulla perustui ainakin osaksi siihen, että "alueelle on muodostunut paremmat edellytykset verkostotalouden toiminnalle kuin muille alueille. Lisäksi joustavan tuotannon yritysten määrä on kasvanut alueilla ja joustava erikoistuminen yritysstrategiana on yleistynyt enemmin kuin muilla alueilla. Näin ollen joustavaa erikoistumista sekä verkostotaloutta voidaan pitää eräinä alueellista keskittymistä ja metropolistumista selittävinä tekijöinä" (Virkkala 1992, 37). Kuvaa hienorakeistettaessa alueiden erot tulevat näkyviin ja tietoyhteiskunnan rakenne näyttää yleiskuvaa selvästi tilkkutäkkimäisemmältä

Sekä Kuusen että Jaskarin selvitysten keskeinen pulma on tietoyhteiskunnan alueellisuuden määrittely tietotyön tai tietotyötä tekevien ihmisten kautta. Kari Hintikan tulkinnan mukaan tietotyön kannalta oleellisinta on, että "heidän toimintansa työssään perustuu siihen mitä päätteellä näkyy. Heillä ei työssään ole enää fyysistä yhteyttä todellisuuteen, vaan palkkaus ja urakehitys näkyvät siinä, miten he osaavat tulkita kuvaruudun sisältämiä tietoja" (Hintikka 1993, 21). Hän on tietoinen määrittelynsä ongelmallisuudesta mm. siinä mielessä, että se heittää tietotyöläisiksi teollisuuden prosessiväen, matkatoimistovirkailijat ja myös suuren osan mm. sodankäynnin käsityöläisistä (hävittäjälentäjät jne). Määrittely on jotenkin vinossa: eivät suinkaan kaikki saa kovaa palkkaa ja menesty työuralla vain sillä perusteella, että osaavat mahdollisimman hyvin tulkita mitä ruudulla näkyy. Kyllä tämmöiset veijarit hus-hus-hätistettäisiin ruudun äärestä kapeamman leivän ääreen aika sukkelaan, elleivät he osaisi tulkita myös sitä mikä ruudusta ei näy. Tämän toki Hintikka on ottanut huomioon ja esittääkin, että tietotyöläiset määriteltäisiin - jos se kerran on välttämätöntä - immateriaalisen tuotannon kautta: tietotyötä on se tuotanto, jalostus ja palvelu, jonka lopputulos on aineetonta (emt. 22). Tämäkin määritelmä johtaa pulmiin: se leikkaa tuotantoprosessin poikki. Aineeton tuloshan tavallisesti materialisoituu seurausvaikutuksissaan erilaisina tuotteina, palveluina ja yhteiskunnallis-kulttuurisina prosesseina. Immateriaalisen tuotannon takana on ajatus yhä kiihtyvästä (tuotannollisesta) työnjaosta. Monet merkit kuitenkin viittaavat siihen, että työsuoritukset ja -tehtävät hybridoituvat ja oleelliset tuloksen määrittelyt liittyvät prosessikonkonaisuuteen, ei enää yksittäisiin työsuorituksiin ja niiden tuloksiin. Tässä mielessä tietotyön määrittely ajautuu jatkuvasti uusiin vaikeuksiin. Ehkä klusteriajattelu voisi johtaa ulos tästä umpikujasta. Tietoyhteiskunnan kannalta se olisi sikälikin onnellista, että näin tulisi päivänselväksi se, että tietoyhteiskunta on luonteeltaan sekä (yhteiskunnallis-tekninen) rakenne että joukko (tuotannollisia, kulttuurisia jne) prosesseja. Kun ajatus tietoyhteiskunnan alueellisuudesta kulkee pääasiassa vain 1980-luvun ammatti- ja työnsisältömäärittelyjen kautta ollaan vaikeuksissa. Tästä syystä Kuusen ja Jaskarin analyysit kyllä antavat suuntaa, mutta oleellinen jää puuttumaan: mistä kaikesta koostuvat ne rakenteet, joiden puitteissa (sisällä, rajapintoina, keskellä, avulla) eri tavoin määriteltyä (tieto)työtä tehdään?

Tietoyhteiskunnan alueellinen hahmottaminen työtehtävien vaativuuden ja koulutuksen jakaumien mukaisesti johtaa siis yhteen kuvaan: keskukset ovat merkittävin tietoyhteiskunnan moottori ja vaikutukset leviävät pääasiassa keskuksista reunojen suuntaan. Jos tarkastelukulmaksi otetaan julkishallinnolliset organisaatiot näyttää siltä, että tietoyhteiskunnan alueellista kuvaa määrittää erilaisten alueverkkojen määrä, niissä olevien palvelut ja niiden käyttöliittymäpolitiikat. Jos taas fokusoidaan koko maan kattavaan tietoinfrastruktuuriin ollaan lähellä sitä kuvaa, joka välittyy TIKAS-projektin selvityksistä: jos tietoyhteiskunnan tekniset ja organisatoriset edellytykset ovat olemassa, tai näkyvissä olevan ajan puitteissa luotavissa, on vain ajan kysymys milloin innovatiiviset ideat ja uuttera työ tuovat tulosta oli ideapaja sitten Kontiolahdella tai Oulussa. Näin ainakin teoriassa. Mikäli tietoyhteiskunnan aluetarkastelu aloitetaan siitä tietoteknisestä ja -liikenteellisestä perusvarustuksesta, joka toimii käytännöllisesti katsoen missä päin Suomea hyvänsä (tehokas kotimikro oheislaitteineen, nopea modeemi ja muutama puhelinliittymä) näyttää tietoyhteiskunnan alueulottuvuus ruudulta katsottuna absurdilta, kysehän on vain siitä mitä juuri minä osaan tai haluan sen suhteen tehdä. Viimemainitun tyyppinen lähestymistapa ilmenee alueellis-viestiinnällisenä kehittämistyönä. Marja-Liisa Viherän piirtämän kuvan kotikutoisuus peittää helposti alleen yhden mielenkiintoisen ja tärkeän piirteen. Kun lintuperspektiivistä näkyy vain osaajia ja rakenteita, erottuu mikroskoopissa se, joka jo on, muttei vielä paljaalla silmällä näy.

"Tulin eilen Pirttikoskelta, mikä on Kalvolaan kuuluva kylä - 200 henkeä. Minä sanoisin, että siellä eka kertaa koin jonkin alueen kuuluvan tietoyhteiskuntaan tai sen kehitykseen. Pirttikoskella pidettiin dekkarimaratonia, 48 tuntia eri puolilla maailmaa olevat suomalaiset kirjoittivat dekkaria. Minäkin olin yksi viimekäden sijaiskirjoittaja. Oli upeata kirjoittaa, kun viereiselle putkelle tuli Japanista teksti ja jouduin sitten hiukan muuttamaan juuri kehittämääni ideaa. Pirttikoskelta käsin ohjattiin Barcelonassa, Lontoossa, Kanadassa, Austraaliassa jne. olevia kirjoittajia tallentamisessa jne. Ja samaan aikaan melkein reaaliajassa alhaalla olevassa teltassa pirttikoskelaiset seurasivat monitorista kirjoittajaa lintutornissa ja lukivat screeniltä tekstejä. Meidän leirin paikallisradio kertoi koko ajan tapahtumista kylän omaan radioon. Oheistapahtumina oli kesäteatteri - paikallisin voimin - , ponin ratsastusta, muurinpohjalettuja, kummitustalo, traktorilla parkkipaikalta koululle tuloa jne. Ja tietty meidän viestintäleiri. Alueelliseksi tämän teki sen, että järjestäjinä oli melkein joka kyläläinen, minusta kyseessä oli tosi suuri viestintäkasvatustapahtuma, jokainen tietää siellä nyt, mikä ihmeen internet" (Viherä 1995).

8. Aluskasvillisuus

Tässä kohtaa tietoyhteiskuntakertomustani päätin tehdä ekskursioita niihin maisemiin, joiden oletan olevan sitä ainetta, josta tietoyhteiskunta on tehty. Ehkä kaikki tämän aineen rakennuspuut eivät vielä ole sitä materiaalia, josta tuleva rakennetaan - luulisin kuitenkin kuitujen ja sidosaineiden sitä olevan. Ne matkaesitteet, joita käsilläni ovat olleet määrittävät kutakuinkin ekskursioitteni reitin ja matkakohteet.

8.1 Alueelliset palveluverkot

Tavanomaisia ratkaisuja yritysten organisaatioiden yhteistyössa ovat olleet erilaiset alueelliset verkkoratkaisut. Niitä ainakin eri organisaatioiden ja yritysten lähiverkkoina ja verkkoryppäinä - on eri kokoisina toteutettu lähes kaikissa maamme kolkissa. Tyypillinen alueverkkoratkaisu saattaisi olla esimerkiksi seuraavanlainen:

Alueverkot ovat osa verkostotaloutta. Verkostot kehittyvät periaatteessa, ja karkeasti ottaen kahdella tavalla. Joko niin, että verkostossa toimivat partnerit sovittavat pitkän tähtäimen strategiana yhteen omat tekniset, hallinnolliset ja toiminnalliset intressinsä saavuttaakseen vahvasta osaaamisrakenteesta synergiaetuja kilpailutekijänä ulkopuolisia vastaan tai niin, että, organisaatiot toimivat mahdollisimman avoimina ja joustavina ja hakevat kulloisestakin tilanteesta riippuen taktisesti mahdollisimman sopivia yhteistyökumppaneita. Verkostojen tietoinfrastruktuuri riippuu siitä pyritäänkö pysyvään, strategiseen verkkoyhteistyöhön vai onko kyseessä avoin, taktistyyppinen verkostoyhteistyö. Alueverkot ovat tyypillisesti strategiseen verkostoyhteistyöhön soveltuva verkkoinfrastruktuuri. Hyvin tietosuojatut lähiverkot (tai niiden yhteenliittymät) turvallisine gateway-yhteyksineen (esimerkiksi Internettiin) soveltuvat puolestaan taktiseen ja nopeastikin muotoaan muuttavaan verkostoyhteistyöhön. Oleellista kummassakin tapauksessa on toiminnallinen ja hallinnollinen valmius organisaatioiden yhteistyöhön yleensä: Heikki Lunnaksen mukaan "kovasti vaikeaa näyttää alueellisten tietoteknisten verkkojen muodostaminen olevan, jos vasta harjoitellaan organisaatioiden yhteistyötä". Erityisen vaikeaa se on silloin jos "yhteistyö on perinteisestikin ollut takkuista" (Lunnas 1995).

Alueverkot voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään erilaisiin yritysverkkoihin ja julkishallinnon, lähinnä kuntasektorin verkkoihin. Yritysverkot sitovat yhteen tuotantoprosesseihin tarvittavat yksiköt. Nämä verkot eivät useinkaan rajoitu pelkästään jollekin alueelle ja tässä mielessä monia niitä voitaisiinkin pitää lähinnä toiminnallisina verkkoina tai klusteriverkkoina. Kunnalliset verkot voidaan jakaa kuntien omiin verkkoihin, kuntien yhteisiin verkkoihin ja monitoimialaverkkoihin (ks. Lunnas 1995).

Jonkintasoisia kuntien omia verkkoja on jo hyvin monissa kunnissa. Kunnat ovat 1990-luvun alkuvuosina hakeutuneet kustannussyistä alueelliseen yhteistyöhön lähikuntiensa kanssa ja näin on muodostumassa se alueverkkorakenne, joka luo pohjaa kuntien tietohallinnon tehostumiselle ja verkottuneelle toimintakulttuurille. Esimerkiksi samoja aluepalvelukeskuksia tietotekniikassaan käyttävät kunnat ovat havainneet, että verkkoyhteyksien laajempi hyödyntäminen ei yleensä vaadi merkittäviä lisäinvestointeja. Verkottumisessa onkin kyse lähinnä organisaatiokulttuurin alueelle kuuluvasta innovaatiotoiminnasta, eivätkä keksintöjen ja nokkelien ideoiden syntyminen aina edellytä sitä, että aina ja vain suurimmat ja kauniimmat ovat edelläkävijöitä. Esimerkiksi Kuusamon alueverkko (Koillis-Telmo) oli pääkaupunkiseudun jälkeen ensimmäisiä uusista lähtökohdista toteutettuja alueverkkoja. Se aloitti toimintansa 1990-luvun alulla. Nyt hanketta ollaan laajentamassa, tarkoitus on aivan lähitulevaisuudessa saada tietoverkko kattamaan koko Koillismaa.

Alueverkkojen hyödyt perustuvat siihen, että kunnat voivat käyttää verkoissa olevia yhteisiä palveluja ja tällä tavoin ajateltuna periaatteessa tehostaa toimintaansa oppimalla muilta, saamalla muilta käyttäjiltä kokemusta, tukipalveluja yms. Se, ettei yhteiskäyttö aina lisääkään työn tuottavuutta johtuu arvioiden mukaan siitä, että erilaiset hinnoittelutekniset ja yhteiskäytön edellyttämät investoinnit syövät tehokkuushyötyjä. Alueverkko on resurssi, jonka hyödyntäminen työn tehokkuuden lisäämiseksi edellyttää lähes poikkeuksetta toimintojen uudelleenjärjestelyjä ja työn uudelleenorganisointia. Alueverkoilla ja muilla tietotekniikan yhteiskäyttöratkaisuilla pyritään myös parantamaan palvelujen laatua ja saavuttamaan tehokkuushyötyjä mm. siten, että verkon jokin osa erikoistuu tiettyihin toimintoihin, esimerkiksi tukipalveluihin tai erilaisiin asiantuntijatehtäviin. Alueverkko voi johtaa toiminnan tehostumiseen myös siten, että se tarjoaa mahdollisuudet aiempaa laadukkaampaan johtamiseen ja toimintojen seurantaan.

Alueverkot toimivat parhaimmillaan siten, että ne myös tuovat käyttäjilleen integraatiohyötyjä. Palvelujen, ohjelmistojen yms. yhteiskäyttö on osa näitä integaatiohyötyjä. Edellisten lisäksi toimiva alueverkko voi sitoa eri organisaatioissa ja eri alueilla toimivia paikallisia työryhmiä ja henkilöitä mukaan pysyvien tai tilapäisten yhteisten projektien toimintaan ja kompensoida etäisyyskitkoja esim. tarjoamalla syrjäisistä tai liikenteellisesti hankalista paikoista toimiville henkilöille tai ryhmille työskentely- ja osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Integratiivisiin hyötyihin voidaan lukea myös alueellisen imagon parantuminen kehittyneen tietotekniikan ja verkkostruktuurin ansiosta.

Alueverkkon avulla voidaan myös lisätä työnteon ja palvelujen joustavuutta. Esimerkiksi Kuntaliiton front-office-projektin ja sisäasiainministeriön paikallishallinnon palvelutoimistohankkeiden kokemusten perusteella:

• palvelu voidaan järjestää kuntarajat ylittäen, kuten eräissä kirjastoissa, jolloin palvelupisteiden lukumäärä lisääntyy ilman muita investointeja;

• palvelu voidaan järjestää hallinnolliset organisaatiorajat ylittäen esimerkiksi yhteispalvelupisteissä;

• palvelu voidaan järjestää julkishallinnollisten ja yksityisten organisaatioiden yhteistyöhön perustuvaksi, jolloin esim. palvelujen alueellinen kattavuus ja tarjontaspektri laajenevat;

• informaatiopalvelu ja asiointi voidaan toteuttaa palvelun tarjoajan näkökulmasta yhdellä teknisellä tavalla. Silti käyttäjä voi valita haluamansa käyttöliittymän - suoran asioinnin, puhelimen, faksin, sähköpostin tai jonkin muun tarjolla olevan liittymän (Lunnas 1995, 9).

Palvelujen ohella alueverkot voivat tuoda lisää joustoja työn tekemiseen: "Helppo liittymä alueverkkoon yhdistettynä viestintäpalveluihin antaa työntekijälle mahdollisuudet työskennellä siellä, missä se työn lopputuloksen kannalta on tarkoituksenmukaisinta" (emt. 10).

Eräs esimerkkiarvio alueverkon toiminnallisista eduista on laadittu Keski-Karjalan kuntien alueverkkohankkeen yhteydessä (Lunnas 1995). Arvion mukaan Keski-Karjalan kunnat käyttävät tietotekniikkaan vuosittain noin 3-4- miljoonaa markkaa. Tämä vastaa noin 20 henkilötyövuotta. Ilman tietotekniikkaa samojen töiden tekemiseen tarvittaisiin huomattavasti enemmin henkilökuntaa. Näin mitattuna tietotekniikan käyttö kunnissa tuottaa kustannussäästöjä ja näin ollen lisää tätä kautta työn tehokkuutta.

8.2 Matkalla maailmalle: Kauhajoen aluetietoverkko

Kauhajoen aluetietoverkkoon on liitetty seitsemän kunnan laitosta ja kahdeksan oppilaitosta. Kuntalaiset, organisaatiot ja yritykset, itse asiassa kaikki halukkaat - voivat liittyä tietoverkkoon joko modeemivälitteisesti tai kiintein linjoin. Järjestelmä tarjoaa paikallisia, kansallisia ja kansainvälisiä tietoverkkoyhteyksiä ja tietopalveluja. Paikallisesti ratkaisu perustuu kiinteistöt ja oppilaitokset yhdistävään valokaapeliin. Kansallinen ja kansainvälinen liikenne hoidetaan kiinteiden datayhteyksien avulla. (ks. liite 1) "Tietoverkon kautta kaikilla on kaksisuuntaiset yhteydet suomalaisiin ja ulkomaisiin organisaatioihin, kirjastoihin, yrityksiin, yliopistoihin ja muihin alueverkkoihin" (Panula 1995). Kunnan hallintoyksiköistä tietoverkkoon on valokaapeliyhteydet kunnantalolta, kirjastosta, terveyskeskuksesta, hammashoitolasta, Kirkonkylän neuvolasta, elintarvikelaboratoriosta ja paloasemalta. Tietoverkko palvelee yksiköitä sekä paikallisten operatiivisten tietojärjestelmien että ulkoisten tietoyhteyksien suhteen. Oppilaitosjärjestelmässä kukin oppilaitos (atk-luokat, kansliat ja työtilat) on verkotettu keskenään. Kaikista on yhteys paikkakunnan koulujen mikropalvelimiin, aluetietoverkon unix-palvelimiin ja internettiin. Oppilaitostietoverkko muodostaa ikäänkuin oman kokonaisuutensa aluetietoverkon sisälle. Valokaapelin varrella ovat Suupohjan ammatti-instituutin kauppaoppilaitos ja ammattioppilaitos, Kauhajoen ammattiopiston koti- ja laitostalousopetus ja maatalousopetus, Kauhajoen yläaste, lukio, aikuislukio ja kirkonkylän ala-aste. Muut koulut pääsevät verkkoon modeemivälitteisesti.

Käyttäjämääristä päätellen Kauhajoen aluetietoverkko on löytänyt oman toimintaprofiilinsa hyvin. Mikroja ja päätteitä on verkon varrella nelisen sataa ja käyttäjiä yli 2 200 henkilöä. Väkilukuun nähden Kauhajoki on eri tilastojen valossa Suomen aktiivisin opiskelijoiden tietoverkkojen käyttäjä (Suupohjan tietoverkkoprojekti, oppilaitokset, kirjastot yritykset, kunnat 1995). Myös yritykset ovat olleet kiinnostuneita järjestelmästä, modeemivälitteisesti aluetietoverkkoa käyttää noin kolmekymmentä yritystä. Erityisen suosittuja ovat olleet aluetietoverkon www-sivut (mm. noin tuhannen yrityksen yrityksen esittelyt, tuotekuvaukset, yhteystiedot). Kaikkiaan internet-käyntejä www-sivuille kertyi kesäkuussa 1995 vajaat 67 000, heinäkuussa noin 83 000 ja elokuussa jo vajaat 107 000 (Panula 1995a).

Kauhajoen ammatti-instituutin kauppaoppilaitos on hakeutumassa mukaan EU:n Leonardo-ohjelmaan. Hankkeen opetuksellinen pääpaino liittyy oppilas- ja opettajavaihtoon, mutta kaikkiaan Hollannin ja Englannin ja Italian vastaavien oppilaitosten kanssa harjoitettavan yhteistyön taustalla on myös voimakkaita bisnespyrkimyksiä, elinkeinoelämän edustajat osallistuvat mm. EU-hankkeen valmisteluun ja asian tiimalta pidettäviin kansainvälisiin seminaareihin. Aluetietoverkon tarjoamat resurssit on pistetty kasvamaan pitkän tähtäimen korkoa myös selkeän kansainvälistymispanoksen muodossa.

Kauhajoen alueverkkoa ollaan nyt laajentamassa kattamaan koko Suupohjan alue (Isojoki, Jurva, Kauhajoki, Teuva). Erityistä painoa tullaan panemaan kuntien yhteistyön lisäämisen ohella yrityssektorin kytkemiseen aktiiviseksi osaksi tulevaa alueverkkoa. Alueella toimii jo tätä nykyä useita yritysverkostoja mm. perinteisesti vahvan huonekaluteollisuuden alueella. Suupohjan tietoverkkoprojektiksi nimetyssä kaksivuotisessa (1995-96) hankkeessa pyritään jo mukanaolevien osapuolten kannalta

• "saada tietoverkkojen tarjoamat valtavat mahdollisuudet yritysten, oppilaitosten ja kuntien käyttöön,

• luoda alueelle uutta, tietoverkkojen laajaan hyödyntämiseen perustuvaa toimintakulttuuria ja yritystoimintaa,

• parantaa yritysten markkinointia, kilpailukykyä ja uskottavuutta myös laajoilla kansainvälisillä markkinoilla,

• jokaiselle yritykselle ja yritysverkostolle laaditaan lisäksi omat yksilöidyt tavoitteet, jotka johdetaan yrityksen liiketoiminta- ja teknologiastrategioista,

• luoda ja toteuttaa kuntien välille kattava sähköposti- ja ilmoitustaulujärjestelmä sekä yhteisiä tietojärjestelmiä" (Suupohjan tietoverkkoprojektin projektisuunnitelma 1995, 3).

Tavoitteena on myös koko Suupohjan alueen ja Etelä-Pohjanmaan kannalta

• "nostaa alueen imagoa ja huokuttelevuutta yritysten ja osaavien ihmisten sijottumisympäristönä,

• hankkia kokemuksia uudentyyppisestä elinkeinoelämän ja toimintaedellytysten kehittämistyöstä,

• tarjota alueen kansalaisille tietoverkkojen käyttömahdollisuus yleisten kirjastojen ja oppilaitosten kautta" (emt 3).

Koko projekti on tarkoitus toteuttaa yrityksissä, kunnissa ja oppilaitoksissa käynnistettäviern kehityshankkeiden muodossa. Hankkeen puitteissa toteutetaan useita koulutusohjelmia, erityisesti em. organisaatioiden atk-päälliköille ja tukihenkilöille. Kuntien yritysrekisteritietojen pohjalta on myös tarkoitus tuottaa hypertekstitietokanta internetin www-sivuiksi sekä muutenkin keskittyä multimedian ja -palvelujen kehittämiseen.

8.3 Kirjastot ja internet

Internetin kasvuvauhti (hostien määrällä mitaten) Suomessa on kuluneen vuoden aikana Internet Societyn tietojen mukaan 7/94 - 7/95 ollut 125 %. Suomen maakoodin alla olevien isäntä- ja palvelinkoneiden määrä lisääntyi em. aikajaksolla yli 60 000 koneella. Tällä hetkellä internet-hosteja on 111 861 kappaletta. Luvut ovat epätarkkoja mm. siitä syystä, että kaikki varatut tunnukset eivät ole käytössa (otettu käyttöön, niitä on varattu varoiksi) ja samalla koneella voi olla synonyyminimiä, suuntaa ne kuitenkin antavat (Honkela 1995). Suomi on internetin omaksujana ollut aikaisin liikkeellä ja käyttöluvut - em. mittarilla mitaten - ovatkin maailman huippuluokkaa. Suomessa on 22,19 hostia per 1000 asukasta, USAssa 16,74, Norjassa 15,54, Iso-Britanniassa 5,03, Saksassa 4,35, Ranskassa 1,99, Virossa 1,56, Portugalissa 0,89 ja Venäjällä 0,08. Käyttäjämääriä voisi kai mitata myös internet-osoitteiden määrän perusteella, mutta pulma on siinä, että internettiä käyttää moni, jolla ei ole osoitetta ja moni, jolla on osoite, ei ole käyttäjä kuin korkeintaan periaatteessa.

Internet-liittymät ovat uusin palvelumuoto kirjastotoimen nykyisessä tietoteknisessä kehityksessä. Internetin hyödyntäminen lisääntyy paikallistasolla (esimerkiksi kunnissa) hurjaa vauhtia. Www-palvelimia on jo monissa kunnissa ja ryntäyksen arvioidaan olevan tulossa. Www on halpa ja käytännöllinen ratkaisu johdon, asiantuntijoiden ja tiedotuksen tietojärjestelmänä. Karvalakkiversioon riittää 486-mikro, jossa on 16 MB käyttö- ja 500 MB massamuistia. Edelleen tarvitaan Linux tai FreeBSD-käyttöjärjestelmä ja www-ohjelma. Mikro on reititettävä internettiin joko Telen Datanetin tai puhelinyhtiöiden Lanlinkin kautta. Yksittäiselle mikrolle internet-palvelut saadaan hankkimalla TCP/IP-ohjelma ja jokin katseluohjelma (esim. Netscape tai Mosaic). Yhteys internet-verkkoon voi olla joko valintainen tai kiinteä (SLIP) (Kivistö, R. 1995, 46).

Kirjastoilla on kuntien yhteistyöhön pohjautuvien alueverkkojen kehityksessä ollut suuri merkitys. Tällä sektorilla huomattava osa kunnista käyttää jo nyt yhteisiä järjestelmiä ja teleyritysten lähiverkkojen yhdistämispalveluja sekä alueellisia kuntien ja kuntayhtymien muodostamia kirjastoverkkoja. Verkkoja lienee Suomessa tällä hetkellä noin 20-30 kappaletta.

Opetusministeriö on kuluvana vuonna käynnistänyt sähköisen tiedonvälityksen ja erityisesti internetin käyttöä kunnallisissa kirjastoissa koskevan kehittämisprojektin. Mukana on kolmisenkymmentä kirjastoa maakuntakirjastot mukaan lukien. Helsingin kaupunginkirjaston Töölön ja Kaapelitehtaan yksiköt ovat olleet yleisölle tarkoitetun internet-käytön edelläkävijöitä. Erityisesti kaapelitehtaan Kirjakaapeli on pyrkinyt tuomaan internetin mahdollisimman lähelle potentiaalisia mielipidevaikuttajia, tunnetustihan kaapelitehdas vilisee kulttuuri- ja taideväkeä, nuorisoa, käsityöläisiä ja ajan sykkeessä uivia yrityksiä. "Kirjakaapelissa on yleisön käytettävissä nykyisin kuusi internet-työasemaa. Kaapelisolmun www-sivuhakuja on ensimmäisen toimintavuoden aikana kertynyt toistasataa tuhatta" (Kivistö, R. 1995, 45). Asiakkaita kävi alkuvuoden tietojen mukaan päivittäin noin satakunta.

Myös Maarianhaminan kirjastolla on tätä nykyä yleisökäyttöinen internet-asema, Oulu, Kemi ja Uusikaarlepyy ovat internetin hyödyntämisen käyttöönottovaiheessa. Kiimingissä tehtiin alkuvuodesta 1995 pääkirjaston ja lukion tietojärjestelmän hankintasopimus - sekä koulujen että kirjaston tietojärjestelmistä tulee olemaan internet-yhteydet. Kaarinan kirjastoon ollaan avaamassa useampaa yleisökäyttöön tarkoitettua internet- ja romppuasemaa (emt. 46).

Ei kirjastotoimi tietenkään ole internet-mahdollisuuksien ainoa hyödyntäjä. Kuntakentän vuonna 1994 liikkeelle lähtenyt Kuntaposti on vakiinnuttamassa asemaansa Kuntaliiton sähköisenä tietopalveluna. "Internet-resursseihin ja erityisesti www:iin perustuva Kuntaposti on lähinnä liiton jäsenille, erityisesti kuntien johdolle ja asiantuntijoille suunnattu tietopalvelu. Se toimii myös kuntien yhdyssiteenä. Kuntapostiin lisätään viitteet kuntien tietopalveluihin sitä mukaa kun ne tulevat saataville internet-verkkoon" (emt. 46-47).

8.4 Terveydenhuolto

Eräin paikoin, esimerkiksi Ylä-Savon alueverkossa hanke on laajentumassa kirjaston yhteiskäytöstä muille sektoreille. Toinen, vanhastaan alueellinen, kuntien yhteistyösektori on terveydenhuolto. Myös tällä alueella kustannuspaineet ovat vauhdittaneet resurssien yhteiskäytön tehostamista ja ovat johtamassa alueverkkosovelluksiin. Esimerkiksi Paimion kunta on jo muutama vuosi sitten päättänyt yhdistää aikuiskoulutuskeskuksen, kansanterveystyön kuntayhtymän ja kunnan verkon yhteiseksi alueverkoksi, jolloin koko järjestelmän palvelut ovat yhteisesti käytössä.

Pohjois-Karjalan terveydenhuollon tietoverkon avulla on tarkoitus parantaa sairaanhoitopiirin (Pohjois-Karjalan keskussairaala, Kontioniemen, Paiholan, Kontiolahden sairaalat sekä päihdeklinikka ja mielenterveystoimistot) ja alueella toimivien terveyskeskusten (neljäntoista kunnan tai kuntayhtymän terveyskeskukset) yhteistyötä ja hyödyntää verkkoa myös sosiaalitoimen alueella. Verkostoitumista selvittäneen TERVE-projektin työryhmä toteaa eräässä raportissaan (Pohjois-Karjalan terveydenhuollon verkostoituminen 1994) alueverkkojen kannalta tärkeän ja keskeisen tekijän: alueverkkojen ydin ei ole niiden teknisissä ratkaisuissa, vaan totuttujen työskentely- ja organisaatiomallien uudistamisessa. "Raportin taustalla on (---) tietoisuus siitä, että valtaosa sairaaloiden informaatioteknisistä ratkaisuista tehdään olemassa olevien toimintaprosessien ja sairaaloiden terveyskeskusten alueellisen historian ehdoilla. Toimintojen kehittäminen tällä perusteella on merkinnyt toimintaprosessien uudistamisen vaikeutumista ja yhteistyön kehittämisen alueellisten edellytysten huonontumista. Tehtyjen ratkaisujen hyödyistä saadaan vain murto-osa, jos niillä tuetaan vanhoja toimintamalleja ja perinteisiä yhteistyötapoja" (emt. 4).

Jonkinlaisen kuvan siitä minkä tyyppisiä hallinnollis-toiminnallisia asiakokonaisuuksia joudutaan miettimään uusiksi terveydenhuollon alueverkon toteuttamisessa saa, kun pohtii mitä kaikkea liittyy erilaisten laboratoriopyyntöjen ja -vastausten sähköiseen välittämiseen, tehtyjen tutkimusten seurantaan, viestien määrämuotoisuuteen (OVT-valmiudet) ja tietosuojaan silloin kun tiedot kulkevat terveyskeskusten, sairaaloiden ja eri laboratorioiden välillä. Hoitoilmoitukset, potilastietojärjestelmät, lähetteet, ajanvarausjärjestelmät, potilaiden hoitoon ja kustannuksiin liittyvät tiedot, asiantuntija- ja materiaalipalvelut kuuluvat myös niihin hallinnollis-toiminnallisiin tehtäviin, joiden hallinta alueverkkotasoisena vaatii suuren määrän työnkulkujen uudistamista ja organisatorista uusajattelua, jotta alueverkko voisi teknisesti toimia siten, että siihen asetetut hyötytavoitteet toteutuvat.

8.5 Päätöksenteko ja demokratia

Alueverkkojen yhtenä etuna on myös pidetty visioita demokratian laajenemisesta. Tietoverkot eivät toistaiseksi ole sinänsä vaikuttaneet päätöksenteon muodolliseen laajenemiseen sinänsä. Edut ovat eri pilottiprojektien kokemusten mukaan liittyneet päätöksentekoedellytysten paranemiseen. Luottamushenkilöiden ja virkamiesten yhteistyö on tehostunut ja päätöksenteon pohjalla olevan tietoaineiston laatu on parantunut (jalostettua, entistä kattavampaa jne). Myös kuntalaiset ovat saaneet sähköisessä muodossa aiempaa enemmin tietoja eri lautakuntien, kunnanhallituksen ja -valtuuston esityslistoista ja päätöksista. Muutama esimerkki:

"Rovaniemen kaupungissa projekti luottamushenkilöiden saamiseksi atk-käyttäjiksi on paraillaan meneillään. Kh:n puheenjohtajalla on jo kotipääte ja vielä tämän kesän aikana Kh:n muut jäsenet sekä Kv:n puheenjohtajisto saavat päätteen kotiinsa. Ensi vaiheessa kyse on lähinnä sähköpostin käytöstä sekä kaupunginhallituksen- ja valtuuston ja lautakuntien esityslistojen ja pöytäkirjojen katselusta. Jatkossa (97-98?) päätteet vaihdetaan mikroiksi ja luottamushenkilöt pääsevät myös asianhallintajärjestelmämme käyttäjiksi. Tietoliikenne on hoidettu Teleltä vuokratuilla kiinteillä 19,2 KB:n modemilinjoilla. Laitteina on atk-keskuksen ylijäämävarastoon jääneitä VT-päätteitä ja uudet mustesuihkukirjoittimet.

Oulussa kaupunginhallituksen jäsenille ja ryhmäpuheenjohtajille on kustannettu koneet ja linja koneelle. He käyttävät sähköposti- ja internet -palveluja sekä työasemaohjelmia. Lisäksi on luotu yhteydet pääluottamusmiehille samoihin palveluihin.

Kuusamossa luottamushenkilöt ovat olleet mukana yksittäisinä käyttäjinä, ei niinkään luottamushenkilöroolissa, vaan kuntalaisina, kylätoimikunnan jäseninä, palvelutuottajina, ammatinharjoittajina jne. Koillis-Telmossa on palveluja, jotka liittyvät erityisesti tähän kunnallisen demokratian toteuttamiseen, kuten

- eri toimielimien esityslistoja (valtuusto) ja pöytäkirjoja, talousarviot, käyttosuunnitelmat, toimintakertomukset jne.

- seutukunnan kehittämisohjelma,

- eri vaaleihin liittyviä "koeäänestys"-palveluja ja tiedotusta (mm. eduskunta),

- keskustelufoorumeja eri aihealueista,

- sähköpostia päättäjille.

Emme ole tähän mennessä edes erityisesti yrittäneet saada luottamushenkilöitä omaksi käyttäjäkunnaksi, mutta olemme lähestymässä tätä vaihetta. Erityisesti tämä tulee tarpeelliseksi seutukuntayhteistyön lisääntymisen myötä, koska erilaisten kokousten ja yhteydenpidon tarve on kovasti kasvamaan päin" (Lunnas 1995b).

Luottamushenkilöiden ja kuntien virkakoneiston välisen tiedonkulun parantaminen tähtää periaatteessa parempaan asioiden valmisteluun. Jos asiat valmistellaan paremmin, voidaan olettaa, että päätöksetkin ovat parempia, tai ainakin paremmin perusteltuja. Jos valmistelupohjaa laajennetaan luottamus- ja virkakoneiston ulkopuolelle on periaatteessa mahdollista, että päätöksiin liittyvä intressipohjan tuntemus paranee entisestään ja päätöksiin sitouttaminen tapahtuu myös aiempaa paremmin. Tämä on yksi avointen kuntaverkkojen rationaliteeteista.

Kuorevedellä kehitys on mennyt tietoyhteiskuntakonseptin kannalta kiintoisasti. 1991-93 Stakes ja Tele veivät Kuoreveden kunnan sosiaalitoimen kanssa yhdessä läpi tietotekniikan hyödyntämistä sosiaalitoimessa koskevan projektin. Tele sponssasi hankkeeseen vanhustenhoidossa tarvittavat tekstihakulaitteet, kännykät ja sähköpostiosoitteet. Projekti onnistui hyvin ja jo vuonna 1992 hanketta laajennettiin siten, että kaikille kunnan johtaville luottamushenkilöille, henkilöstöjärjestöjen pääluottamusmiehille ja kunnan keskushallinnon johtoryhmän jäsenille hankittiin päätteet tai mikrot sekä sähköpostiyhteydet. Teleboksin sisällä yhteisenä foorumina toimi kunnan oma ilmoitustaulu, jonne oli pääsy myös kaikista kunnan työpisteistä. Nyt kunnan päätöksentekoareenasta halutaan avoin, kuntaan ollaankin perustamassa "KuorevESITORIa", eräänlaista sähköistä palvelu- ja keskustelufoorumia, vähän vanhan Agoran malliin. Torille on tarkoitus taata vapaa, tai lähes vapaa ja lähes ilmainen pääsy kaikille kuntalaisille, yrityksille sekä tietenkin luottamus- ja virkahenkilöille. Porteiksi on tarkoitus hankkia julkisia päätteitä kirjastoon, terveyskeskuksen yleisötiloihin, kapakkaan ja kyläyhdistystiloihin. Torille pääsevät tietenkin myös kaikki ne kuntalaiset, joilla on mikro ja modeemi.

Kuorevedellä sosiaalitoimen alalta alkanut kehitys on johtamassa sähköisen kansalaistorin ohella siihen, että etätyöstä on tulossa kunnan elinkeinopolitiikan kehittämisen eräs tärkeä painopistealue. Tuskin nelisen vuotta sitten sähköpostin käyttöön opettelevat kodinhoitajat arvasivat, että he olivat pioneereina siinä kehityksessä joka on johtamassa Suomen kunnalliselämässä vallankumoukselliseen tulokseen: Kuoreveden kunta aikoo luopua uuden virastotalon rakentamisesta ja lähtee olevan kiinteistökannan ja tietoverkon hyödyntämisestä kunnan hallinnon tarpeisiin. "Itse asiassa luopumalla virastotalohankkeesta, kunta on säästänyt kaiken sen, mitä vuosien saatossa tietotekniikkaan on varoja käytetty" (Asunmaa 1995, 10).

On kuitenkin muistettava, että eri verkoissa tapahtuvan sähköisen tiedonvälityksen lisääntyminen on demokratian kannalta hyvä asia, täsmälleen niin kauan kuin se ei syö tietoja sellaisista medioista, joita on vanhastaan totuttu seuraamaan ja jotka saavuttavat myös ne, joiden elämänmenoa ei tietoyhteiskunnan tulo paljoa hetkuuta (ks. esim. Oksa 1994).

8.6 Oppiminen

Kunnallisen palvelutoiminnan, yritystoiminnan ja etätyön, asumisen ja sekä kansanvallan että kansalaisyhteiskuntatavoitteiden lisäksi tietoyhteiskuntakonseptissa on luotu (ja ollaan luomassa) uutta koulutus- ja oppimisympäristöä. 1990-luvun koulutusajattelu perustuu joustavaan ja avoimeen oppimiseen, missä keskeisessä roolissa ovat avoimet oppimisympäristöt, uudet koulutusmenetelmät ja -teknologiat sekä koulutuksen ja oppimisen näkeminen elinikäisenä prosessina.

Käytännöllisesti kaikki maamme yliopistot ja korkeakoulut ovat 1990-luvun ensimmäisen puoliskon aikana kehittäneet omia oppimisverkostojaan uuden oppimiskulttuurin varaan. Etä- ja monimuoto-opetuksen nimellä kulkenut lähestymistapa on monissa koulutusyksiköissä jo tätä nykyä luonnollinen osa opetusprosessia, eikä kukaan kai enää hätkähdä kun kuulee, että tuiki tavallisessa koulutushankkeessa käytetään teknisinä apuvälineinä neuvottelupuhelimia, audiografiikkaa, videoneuvotteluyhteyksiä sekä tietenkin sähköpostia. Samaan aikaan koulutustoiminta on vahvasti kansainvälistynyt ja erilaisten oppimisprosessien piirissä olevien ryhmien määrä on kasvanut kattamaan alueellisesti, demografisesti ja sosiaalisesti uusia ryhmiä. Tämä on ollut mahdollista vain opetusalan teknisen ja organisatorisen kehityksen ansiosta. Ehkä voisi sanoa, että suomalaisen tietoyhteiskunnan yksi keskeinen rakenteellinen piirre on nimenomaan ollut sellaisten oppimismallien ja -teknologian luominen, jotka soveltuvat hyvin alueellisesti hajanaiseen ja harvaan asuttuun maahamme.

Jo aiemmin mainittu Koillismaan tietoverkko on eräs hyvä esimerkki niistä tietoyhteiskuntarakenteista, joiden yhtenä keskeisenä toiminta-ajatuksena on uuden oppimiskulttuurin hyödyntäminen osana koko Pohjois-Suomen alueellista kehittämisstrategiaa. Hankkeen toteutus on parhaillaan käynnissä. Jo toiminnassa olevan Koills-Telmon verkkoa laajennetaan ja välille Oulu-Pudasjärvi-Taivalkoski-Kuusamo rakennetaan nopea uusi tiedonsiirtoverkko. Kuntien sisäisiä tiedonsiirtoverkkoja kehitetään myös siten, että niissä on mahdollista siirtää kuvaa, ääntä ja dataa. Verkkoa voivat hyödyntää kaikki alueen organisaatiot. Koillis-Telmon laajentamisen taustalla on vuonna 1994 käynnistetty Oulun yliopiston organisoima NOFNET-hanke (Northern Finland Learning Network). Hankkeessa oli mukana noin 11 Oulun ja Lapin läänien oppilaitosta. Nämä muodostivat hankkeen ns. ydinverkoston. Kuusamosta mukana oli Kuusamon ammatti-instituutti. Projektin päätavoitteena oli:

"Pohjois-Suomen koulutusympäristön kaikenpuolisen kehittämisen tukeminen oppilaitosrajat ylittävällä yhteistyöllä ja entistä tehokkaammalla, monipuolisemmalla ja laadukkaammalla koulutustarjonnalla. Tämä toteutetaan rakentamalla Pohjois-Suomeen ajatuksellinen, toiminnallinen ja fyysinen oppimisverkosto. Verkosto tarjoaa oppilaitoksille, yrityksille, kunnille ja yksittäisille ihmisille pääsyn laajaan kansallisen ja kansainvälisen koulutustarjonnan lähteille ja toimii pohjois-suomalaisen koulutusosaamisen markkinointikanavana. Oppimisverkoston rakentamisen ja tulevan toiminnan keskeisenä tavoitteena oli myös uusien teknologioiden hyödyntäminen sekä uusien oppimisympäristöjen ja monipuolisten opiskelumuotojen kehittäminen. Pitemmän aikavälin tavoitteena on Pohjois-Suomen kattavan tiedon valtatien (information highway) aikaansaaminen turvaamaan sekä etäopiskelun että elinkeinoelämän tarpeet" (Koillismaan Tietoverkko 1995, 2).

Koillismaan oppimisverkoston kehittämisen päätavoitteena on luoda oppimislaitosten ja asiakasorganisaatioiden välille tehokkaan yhteistyön mahdollistava verkosto. Samalla edistetään uuden oppimiskulttuurin ja uusien oppimisympäristöjen kehittymistä. Kehittämiskohteina ovat Koillismaan kunnissa olevat ammatilliset oppilaitokset, lukiot, aikuis- ja täydennyskoulutusorganisaatiot sekä yläasteet. Hankkeen yksilöidymmät tavoitteet ovat seuraavat:

• "oppilaitosten ja asiakasorganisaatioiden välisen yhteistyön toiminnallisen mallin kehittäminen,

• alueellisen oppimiskeskuksen teknisten valmiuksien kehittäminen etä- ja monimuoto-opetuksen tueksi,

• opettajien ja oppimistapahtuman tukihenkilöiden (tutorien ja mentorien) kouluttaminen ja koulutusteknologisen tietämyksen lisääminen,

• koulutustarjonnan kehittäminen,

• hyper- ja multimediapohjaisen opetusmateriaalin kehittäminen ja tuottaminen,

• tutkintopainotteisen aikuiskoulutuksen lisääminen,

• hallinnon ja oppimistapahtuman ohjauksen tukipalvelujen ja -järjestelmien kehittäminen,

• yhteisen koulutussuunnittelun ja -markkinoinnin kehittäminen" (emt. 3).

Kun tätä vähän purkaa ajatuksellisesti auki, niin havaitsee, että kyseessä on erittäin hyvä esimerkki tietoyhteiskuntakonseptin alueellisesta toteutuksesta. Hankkeessa rakennetaan yleisemmän tason strategiaan perustuen selvästi alueellisista tarpeista lähtevä verkko, joka tukeutuu jo olevaan verkko- ja osaamisinfrastruktuuriin ja samalla nostaa olevien alueellisten rakenteiden hyödyntämismahdollisuudet laadullisesti uudelle tasolle ja jonka access, käyttökynnys, on pyritty saamaan mahdollisimman alas kansalaisyhteiskunta- ja kansalaistaitotasolle saakka. Verkko on alueellinen, mutta sen toiminta mahdollistaa samalla myös kansallisten ja kansainvälisten verkkopalvelujen käytön. Toteutuessaan se rakenteena irrottaa koko Koillismaan 'sijainnin' perinteiseltä kartalta ja siirtää sen ikäänkuin sellaiselle tietoyhteiskuntakartalle, jossa paikkasäännön (ks. luku 11.2) tulkinta avautuu sekä maantieteellisen toimintaympäristön aiempaa parempaan huomioonottamiseen (ainakin periaatteessa kestävän kehityksen ihanteiden mukaisesti) että niiden lukemattomien paikkasäännöstä vapaiden toiminnallisten tehtävien suorittamiseen, joihin verkon palvelutarjonta antaa mahdollisuudet. Rakenteena tällainen verkko toimii tavallaan kaksisuuntaisena zoomina: verkosta voi zoomata portaita alueen mikrorakenteisiin ja mikrorakenteista puolestaan ruuvata sekä laajakulmaa että zoomia koko maailmanlaajuiseen verkostoon että tarkentaa mihin kohtaan rakennetta haluaa.

8.7 Asuinalueverkot

Tietoinfrastruktuuria on pyritty monin eri tavoin tuomaan lähelle ihmisten arkipäivää. Asumisessa tämä näkyy puhelinpistokkeina, teeveen antenniplugina ja pikkuhiljaa myös isdn- ja peräti ATM-liittymärasioina. (Miten , muuten, kaikki uudet asiat aluksi kirjoitetaan versaalilla, ennen atk:kin oli ATK ja isdn taitaa edelleenkin olla ISDN?) Vuosittaiset asuntomessut on Suomessa ollut se keskeinen instituutio, jonka myötä monia uutuksia ("uutuuksiakin") - myös tietoinfrastruktuuri-innovaatioita - on pyritty esittelemään ja markkinoimaan suurelle yleisölle.

Mäntsälän asuntomessuilla, kesällä 1992, Tele markkinoi isdn-verkkoa ja sen käyttömahdollisuuksia. Verkko oli Telen rakentama eikä se rasittanut messualueen asuntojen hintoja. Mäntsälän messualueen ja ulkopuolisten verkkojen väliset yhteydet perustuvat valokaapeliyhteyteen. Asuinalueella on kolme valokaapelein yhdistettyä MUX-keskitintä, joista on kuparikaapeliyhteys alueen asuntoihin. Kukin alueen asunto voitiin yhdistää isdn-verkkoon. Asunnoissa oli tietenkin myös normaalit puhelin- ja kaapeliteeveeliittymät. Valmiuksista toivottiin tyrkkyä mm. etä- ja joustotyön etenemiselle ja messuilla järjestettiinkin tätä koskeva markkinointijippo asiaankuuluvine seminaareineen.

Mäntsälän mallin pulma - kolme vuotta sitten - oli on mm. se, ettei isdn-valmiuksin varustettuja laitteita ollut kohtuuhintaan markkinoilla. Tämä näkyi käyttöpäässä: "Mäntsälän asuntomessualueella ei huhtikuun lopulla 1993 vielä yksikään talous ollut hankkinut isdn- liittymää" (Hurme 1993, 9).

Varkauden Puurtilanniemen asuinalueen tietoverkko oli vuonna 1991, vuotta ennen Mäntsälän messuja, Varkauden asuntomessujen uutuus. Kaikkia alueen 110 asuntoa yhdistävän ethernet-palveluverkon ytimenä oli asukkaiden käytössä oleva tietotupa keskus- ja oheislaitteineen. Verkko tarjosi alueen asukkaille sisäisten viestintä- ja ohjelmistopalvelujen lisäksi pääsyn valtakunnallisiin ja kansainvälisiin tietoverkkoihin. Verkon rakentamisesta vastasi Itä-Suomen Tele, verkkoisäntänä oli Varkauden kaupunki. Tietoverkko huonetiloineen (tietotupa) rahoitettiin asukkailta perittävin liittymismaksuin sekä Varkauden kaupungin ja ympäristöministeriön rahoituksen turvin.

Tietoverkon käyttöaste jäi odotuksiin nähden alhaiseksi. Suurin yksittäinen käyttötarkoitus oli alkuvaiheen kokemusten perusteella palvelujen viihdekäyttö. Hyötyohjelmien ja oheislaitteiden käyttö lisääntyi kuitenkin verkon palvelujen kehittymisen myötä. Verkkoa ei sanottavasti toiminnan alkuvaiheessa käytetty alueen sisäiseen eikä ulkoiseen viestintään. Syyt olivat asukkaiden vähäisessä konekannassa, käyttöliittymävaikeuksissa sekä erilaisissa teknis-organisatorisissa lastentaudeissa. Varkauden kaupunki tulee tarjoamaan syksyllä 1995 kaikille verkossa oleville talouksille internet-liittymämahdollisuudet (Wilenius 1995). Tämä, suunnitelmissa olevien lisälaitehankintojen ja tietotuvan uudelleenorganisoinnin ohella, sysännee verkon hyödyntämisen laadullisesti uudelle tasolle. Tietoverkon tärkein merkitys asukkaille, ihan niinkuin minkä tahansa ei-aina-ihan-välttämättömän -infrastruktuurin, on sen resurssiluonteessa: tietä riittää vaikka Krasnojarskiin - kukin voi itse päättää haluaako sinne.

Uusin tietoyhteiskuntaviritys asuntomessufoorumilla esiteltiin Joensuun Marjalassa kesällä 1995. Kaikki messualueen talot ovat - Mäntsälän tapaan - kiinni isdn-verkossa. Sen sijaan atm-tasoisen verkon ulottaminen asuinalueelle ei vielä ole aivan tavanomaista maailmallakaan: "huippunopea atm-valokaapelilinja on Marjalan ylpeydenaihe. Sen ansiosta Marjala on liitetty kaupungin, yliopiston ja ammattikorkeakoulun 'tiedon valtaväylään'. ATM on vedetty jopa kahteen omakotitaloon Talvipäiväntiellä, jossa ne ovat messujen ajan yritysten multimediasovellusten käytössä" (Siippainen 1995, 15). Alueella on myös etä- ja joustotyökeskus. Marjalan tietoyhteiskuntakonsepti lähtee (messurationaliteettien ohella) elinkeinopolitiikan päämäärien pohjalta: "Joensuu haluaa näyttää, että se pysyy kehityksen vauhdissa nykyaikaisessa 'työympäristöjen yhdistämisessä', kun yhä useampi työ saa digitalisoidun muodon ja työ voidaan tehdä ajasta ja paikasta riippumatonta tietotekniikkaa hyväksi käyttäen" (emt. 15). Marjalan ratkaisu näyttää olevan selvä irtiotto moniin muihin etätyön nimiin vannoviin hankkeisiin. Ottamalla vastuita, tarjoamalla järeän tasoista tekniikkaa, sitouttamalla julkiset (esim. yliopisto) ja yksityiset tutkimus- ja kehitysyksiköt sekä elinkeinoelämä Marjalan telematic siteen, Joensuun kaupunki haluaa painottaa hankkeen kansainvälisesti kovaa teknologiapanosta ja luoda sen soveltamiselle kriittistä massaa sekä suunnata elinkeinojen kehittämistä siihen suuntaan, joka pitkällä tähtäimellä pitää sisällään selvästi enemmin potentiaaleja kuin sellun keitto. Marjala tuleekin toimimaan eräänä kokeilupaikkakuntana lukuisissa Euroopan komission rahoittamissa euroopanlaajuisissa telematiikan kokeiluprojekteissa syksystä 1995 alkaen.

8.8 Etätyö ja tietotuvat

Suomessa on viimeisten viiden vuoden aikana pystytetty joitakin yksittäisiä etätyön soveltamiseen keskittyneitä kokeiluja ja hankkeita. Kaikkien hankkeiden taustalla on ollut ajatus soveltaa tietoyhteiskuntakonseptia ihmisten työn ja arjen parempaa jäsentymistä, toimeentuloa ja sijaintisuvereniteettia hyödyntävällä tavalla. Ensimmäinen konkreettinen hanke oli Jyväskylän Kuokkalan kaupunginosassa viiden vuoden kokeilujaksolla toiminut Kuokkalan Etätyökeskus. Kokeilu päättyi elokuun lopussa 1995, mutta toiminta tiloissa jatkuu kokeiluaikana jo Etätyökeskuksessa toimineen (ja viime vuosina kasvaneen) yrityksen johdolla. Kuokkala-hankkeen tavoitteet perustuivat hyvän asuin- ja työyhteisön luomiseen uutta tekniikkaa hyväksi käyttäen. Toteutuksessa luotettiin siihen, että myös työorganisaatiot näkevät paikkajoustossa mahdollisuuksia oman toimintansa tehostamiseen sekä tuloksellisuuden ja työn laadun parantamiseen.

Etätyökeskuksesta pyrittiin - tavoitteiden mukaan - luomaan toimiva työyhteisö, korttelikonttori, jossa siellä työskentelevät henkilöt asuvat Kuokkalan alueella ja ovat työsuhteessa sellaiseen työnantajaan, jonka toimipiste sijaitsee muualla Jyväskylässä, Suomessa tai ulkomailla. Se tarjoaa tilat runsaalle kymmenelle työntekijälle. Seitsemän erillisen työhuoneen, yhteiskäyttöisten laitteiden ja luontevat sosiaaliset kontaktit mahdollistavien tilojensa ansiosta se on osaltaan ollut luomassa edellytyksiä aikaa ja paikkaa totutusta poikkeavasti jäsentävän työkulttuurin syntymiselle.

Hankkeesta tehtyjen seurantatutkimusten (Hurme 1992 ja 1994) perusteella on selvästi nähtävissä, että etätyöpaikkana sosiaalinen yhteisö on kotona tehtävää ansiotyötä - koti"toimistoa" - mielekkäämpi ratkaisu. Työpaikan toimivat sosiaaliset kontaktit ovat ihmisen hyvinvoinnin kannalta vahva lisäresurssi. Perhevaiheeseen liittyvien aikaruuvien löysääminen lisää arjen vapausasteita. Etätyökeskuksiin luonnostaan liittyvät yhteiskäytänteet ja synergiamahdollisuudet ovat omiaan tuomaan etätyömäisen työn ja arjen jäsentämisen nykyistä varteen otettavammaksi mahdollisuudeksi sekä työelämää uudistettaessa että yhdyskuntia suunniteltaessa. Etätyö, työn siirto ja synergiatavoitteet tulisi erityisesti ottaa huomioon silloin kun pohditaan olevien tilojen (teollisuusalueet, koulut, hallintobyrokratialta tyhjäksi jäävät tilat) käytön muuttamista. Semminkin kun tutkimuksen mukaan etätyönä organisoidut ratkaisut lisäävät - edellyttäen että ne perustuvat luottamukseen ja motivoituneisuuteen - työn tuottavuutta ja laatua. Tulevaisuuden etätyökeskukset olisi kuitenkin toteutettava suurempina yksiköinä, ainakin kaupunkiympäristöissä, jotta yhteistiloista ja -laitteistoista saataisiin maksimaalinen hyöty, sosiaalisen yhteisön toimivuus paranisi ja etätyökeskusten luonteeseen kuuluvat synergiamahdollisuudet saisivat riittävän kaikupohjan.

Työnteon ja asumisen lomittuminen siten, että ne sijaitsevat lähellä toisiaan on mm. energia- ja yksityistalouden kannalta mielekästä. Se on järkevää myös työn tehokkuuden ja arjen aikatalouden kannalta. Edellyttäen, että alueen palveluvarustus on toimiva. (On selvää, ettei etätyökeskusta voi rakentaa etäälle mikäli asumis- ja muut tarpeelliset palvelut on haettava etäältä.) Jyväskylän Kuokkalan Etätyökeskuksen sijainti oli tässä mielessä hyvä - useimmathan siellä työskentelevät tekivät lähityötä, käyttivät lähipalveluja ja asuivat polkupyörän kantaman päässä. Työnteon ja asumisen lomittamisen edut liittyvät perhevaiheeseen: mitä kireämpi on perheen huoltamiseen, lasten päivähoitoon, kouluun, harrastamiseen yms. liittyvä aikaruuvi sen edullisempaa on minimoida tarpeeton liikkuminen. Mitä vapaampi perhevaihe on sitä enemmän liikkumistarve perustuu omiin valintoihin.

Kuokkalan hanke oli osa laajempaa 1990-luvun taitteessa toteutettua tietotupa- ja etätyöhanketta (ks. Hurme 1992b). Tietotupien kehittämistä pidettiin - ja pidetään kai edelleenkin - yhtenä tapana ulottaa tietoyhteiskunnan rakenteita syrjäisille ja liikenteellisesti hankalasti saavutettaville alueille. Tietotuvan perustaminen maaseutukylään tai taajamaan on ollut selvästikin yritys istuttaa tietoyhteiskunta sellaiseen maaperään, jossa sen kehittymisen on arveltu tuovan - käytettyihin kustannuksiin nähden - selviä hyötyjä sekä yhteiskunnalle että paikallisille asukkaille, yrityksille ja organisaatioille. Tietotupa- ja etätyöhankkeen tarkoituksena oli selvittää tietotupien ja etäkeskusten yhteistyömahdollisuuksia postitoimipaikkojen kanssa, luoda edellytyksiä työyhteisöpohjaisten, etätyötä soveltavien hankkeiden kehittämiselle sekä tarkastella tietotupien toiminnan muotoutumista ja soveltuvuutta eri tyyppisillä maaseutu- ja taajama-alueilla. Tulokset voidaan tiivistää suunnilleen seuraavaasti:

• Hankkeen tietotuvat ovat yksittäisiä paikallishankkeita. Niiden välille ei ole kehittynyt aitoihin intresseihin perustuvaa yhteistoimintaa.

• Tietotuvat ja etätyökeskukset ovat henkilöityneet ja niiden toiminta lepää useimmissa tapauksissa muutaman ihmisen aktiivisuuden varassa.

• Tietotupien ja etätyökeskusten nykyinen toimintatapa ei resonoi ympäristössään.

• Kuntien rooli tietotupien ja etätyökeskusten toiminnan rahoituksen järjestämisessä on ollut keskeinen.

• Tietotupien ja etäkeskusten toimintatapa on lähtökohdiltaan tekniikkasidonnainen. Laitteiden ja ohjelmistojen suhteellinen vanhentuminen koetaan useimmissa tietotuvissa ongelmaksi. Rahoitusrakenteesta johtuen investointien tekeminen on vaikeaa tai mahdotonta.

• Teknisten laitteiden, tilojen sekä opastuksen ja tuen tarjonta ei ole sanottavasti luonut kysyntää, eikä myöskään paljastanut piilokysynnän olemassaoloa, ei tietotuvissa eikä etätyökeskuksissa. Kysyntä on ollut sitä suurempaa mitä vahvemman asiakaspohjan hankkeesta on ollut kysymys.

1990-luvun aikana tietotuvat ovat pyrkineet uudistumaan, tiivistämään yhteistyötään verkottumalla (kuten tosin jo aiemminkin) ja suuntautumalla selvästi yrityskonseptin suuntaan. Mm. Ruvaslahden tietotupa Polvijärvellä on löytänyt roolinsa sekä kylän kehittämiskeskuksena että etätyön soveltamiseen perustuvien toimeentulomahdollisuuksien tarjoajana. On tavallaan outoa, etteivät tietotuvat ole juurtuneet paremmin yhteisöihinsä eikä myöskään siementyneet laajemmalle (toimivia tietotupia lienee maassamme - lähinnä maaseudulla) tätä nykyä vajaat viisikymmentä. Esimerkiksi Brittein saarilla erilaiset miniteknologiakeskukset ovat yleistyneet ja muodostaneet selvän tietoyhteiskunnan paikallisen aluskasvillisuuden. Osittain syy on ollut, puutarhametaforaa käyttääkseni - ymppäämispolitiikassa (herkät lajikkeet), kuten esimerkiksi edellä siteeratun hankkeen kohdalla - sekä karussa maaperässä (tietotaidon puutteet, kulttuuriset esteet jne.) ja liian aikaisessa kylvöajankohdassa (tietoinfrastruktuuri ja sovelluskehitys jatkuvassa muutoksen tilassa).

Vankimmin aluelähtöistä ja samalla ekspansoituvaa etätyötä (ja tietotupia yksinä rakenteen solmukohtina) on ajettu eteenpäin vuodesta 1991 alkaen Varsinais-Suomen saaristoalueella ja enenevässä määrin myös koko Lounais-Suomessa. Turun yliopiston isännöimässä "Varsinais-Suomen saariston etä- ja joustotyöprojektissa" on johdonmukaisesti pyritty rakentamaan etätyöverkostoa ja integroimaan tämä osaksi alueen kattavaa tietoyhteiskuntamaista osaamisrakennetta. Hanke on myös herättänyt kansainvälistä kiinnostusta ja on mukana kasvavassa määrin mm. lähialueiden ja EU:n etätyön kehittämistoiminnassa. Työhallinto on maaseutupolitiikan neuvottelukunnan ohella ollut hankkeen rahoituksessa keskeisesti mukana. Toiminta on paljolti perustunut erilaisten saaristo-alueilla asuvien osaajien kartoittamiseen (230 henkilöä), osaaajien etätyövalmiuksien kehittämiseen (mm. 120 laaja-alaisesti etätyövalmiuksiin koulutettua) ja potentiaalisten toimeksiantajien kartoittamiseen (yli 200 toimeksiantajaa) sekä saariston työllisyyden kannalta menestykselliseksi osoittautuneeseen, toimeksiantojen välitys- ja markkinointitoimintaan.

Hankkeen eräs keskeinen lähtökohta on ollut se, ettei ole "olemassa riittävän tehokasta keinoa ja kanavaa, jolla etätyöntekijät ja toimeksiantajat saataisiin nopeasti ja laadukkkaasti kohtaamaan toisensa" (Penttilä 1995, 12). Maaliskuussa 1994 perustettiinkin projektin aloitteesta markkinointia ja etätyön välitystä varten erillinen yhdistys, Fleximarketing ry/rf. Yhdistyksessä on satakunta jäsentä. Yhdistys ylläpitää myös etätyö- ja toimeksiantajarekisteriä, tiedottaa ja konsultoi etätyöasiaa sekä organisoi ja myy etätyökoulutusta sekä alaan liittyvää tutkimus- ja selvitystyötä. Hankkeen pitkän tähtäimen tarkoituksena on vuoden 1999 loppuun mennessä "luoda etä- ja joustotyöhankkeen ja sen jatkokehittelyprojektin kokemusten pohjalta Lounais-Suomeen ns. tieto- ja tiedeväylä, joka sitten voisi laajentua koko Turun ja Porin läänin käsittäväksi yritysten ja julkisten laitosten toimintaedellytyksiä ja aikuiskoulutusta tehostavaksi lääninverkoksi" (emt. 15).